Koputan puiseen oveen ja huokaan syvään. Katselen kevättalven loskaista maisemaa ja koputan hiljaa uudestaan. Lopulta kuulen muminaa, epäselviä sanoja ja ovi raottuu. Hymyilen mahdollisimman ystävällisesti. Toivon sen rikkovan välillämme seisovaa tunnetta. En ole tervetullut tänne.
Hän kurkkaa oven raosta, aamutakki yllä, hiukset vähän silmillä. Vyö on punainen naru, se ei kuulu aamutakkiin, ajatus kulkee mielessäni ohimennen. Hän kohentaa rispaantunutta kaulusta ja syventää vihaista ryppyä silmiensä välissä. ”Niin?” hän kysyy epäluuloisesti ja tottuneesti nostan henkilökorttiani lähemmäs ja kerron tänäänkin kuka olen ja miksi olen täällä taas. Ei saa hymyillä liikaa, tunnustelen tilannetta, hänelle voi tulla siitä holhoava olo.
En koskaan tehnyt töitä hänen kanssaan yhtä aikaa, mutta tiesin hänet toki, kuten kaikki kylällämme. Hän oli sellainen tutunoloinen, jotenkin äidillinen hahmo, jolla oli rennot askeleet, terävä katse ja helposti lähestyttävät lempeät kasvot. Ajattelin silloin kauan sitten, kotihoidon työni alkumetreillä, että tuo se ei varmaan helposti hätkähdä ja miten hän voi tietää kaikesta kaiken. Me olimme työuramme eri päissä ja nyt tie on tuonut meidät toisenlaiseen hetkeen elämässä.
Pääsen sisälle taloon, siellä on hämärää. Yritän jollain lailla pienentää itseäni, etten veisi niin paljon tilaa hänen kodissaan, hänen tilassaan, jonne hän ei minua toivo. Häntä ei harhauteta eikä hän hätkähdä vieläkään, vaan käy epäröimättä suoraan asiaan. Aloitamme tutun vuoropuhelun siitä, miksi käymme heidän luonaan, mitä tämä tällainen on. Vastailen mahdollisimman rauhoittavasti, silmäilen samalla ympärilleni, kurkkaan lääkerobottia ja ohjaan varovasti meitä keittiön suuntaan, että saisin jotain vihjettä, onkohan hän syönyt. Hän selaa kalenteriaan, kysyy miksei käyntiäni lue siellä. Kirjoitan taas ensi viikon käyntien päivät ja ajat hänen kalenteriinsa, isoilla kirjaimilla: Kotihoito tulee käymään kello 12. Ei siitä ensi viikolla ole apua, mutta juuri nyt se vähän tyynnyttää muistamatonta mieltä. Niin hänkin on varmaan tehnyt monille asiakkailleen aikaisemmin.
”Onko kaikki okei?” kysyn kun olen lyhyen tarkistuskäynnin päätteeksi valmis lähtemään. ”No ei ole, hävettää.” hän vastaa. En uskalla kysyä mikä, mutta aamutakkia nykivästä kädestä ja eteisen lattialla lojuvaa roskapussia vilkaisevasta katseesta päättelen, mitä hän mahtaa ajatella. ”Voi, ei tarvitse hävetä ollenkaan, kyllä minäkin olisin kotona kylpytakissa vapaapäivänä mielelläni!” sanon ja heilautan kättäni. Hän hymähtää ja ihan kuin pikkuisen tavoittaisin hymyntapaista suupielessä. ”Vienkö roskat vai vietkö itse?” kysyn käsi oven kahvalla. ”Vien itse, osaanhan minä, hyvänen aika!” saan vastauksen napakasti tuhahtaen. Minä hymähdän vuorostani, osaat, totta kai. ”Selvä juttu, mukavaa päivää, heippa nyt.”
Vedän syvään keuhkoihini raitista ilmaa ja suuntaan loskassa kohti autoa. Olen kuulevini takaani vaimean äänen, ihan kuin hän olisi huikannut perääni ”samoin”, mutta näen enää ovessa heilahtavan verhon peittävän ikkunan. Ehkä hän sanoi niin, haluan ajatella, sillä siellä jossain hän yhä on, naururyppyisine kasvoineen, sellaisena kuin minä hänet muistan, hoitajan laukku olallaan keikkuen.
Lue myös:
Sydämellä Salla: Muistilappuja
