Muistan ensikohtaamisen hänen kanssaan. Pitkän päättyvän tien päässä olevan talon, jota olisi voinut luulla hylätyksi, pihassa käheästi haukkuvan vanhan koiran, rikkumattoman hiljaisuuden ja kylmän talvisen metsän, joka kohosi kohti taivaita talon takana. Ja sitten hänet istumassa sänkynsä laidalla tulikuumaa pönttöuunia vastapäätä, hänen tutkivat silmänsä ja oivaltavat lauseensa jo ennen kuin lämpö sulatti poskiani. Ja sen ihmetyksen tunteen, kun katselin ja kuuntelin häntä ja mietin, miten voi keskeltä metsää tällaisesta torpasta löytyäkin tällaisia persoonia, tällaisia valtavia elettyjä elämiä.
”Eikö minulla olekin viehättävä koti?” oli yksi hänen vakiintuneista kysymyksistään. Hymyillen siihen aina myöntelimme näin olevan, vaikka emme voineet olla huomaamatta kertyneen tavaran ylenmäärää tai lukemattomien, loputtomien seiniä kiertävien kirjarivien lomaan muodostuneita valtavia hämähäkinseittejä. Koti on aina koti, olkoon se millainen vain, ja hänessä koti eli kuin yhtenä jäsenenä, kaikki rakkaat kirjansa ja työkalunsa ympärillään hän vietti elämänsä ehtoopuolta.
Hän oli elänyt värikkään, oman näköisensä ja täyden elämän. Sellaisen, mitä joku saattoi arvostella, osa kadehtia ja osa ihailla, mutta siitä hän vähät välitti, hymähti varmaan vain hyväntuulisesti moisille puheille. Hän oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista, tutki maailmaa uteliaiden silmien läpi, katsellen ja kysellen. Hän joskus nauratti minua, kun saavuin käynnille ja tervehdin, ja hän vastasi, että niin, sinä olet se maalle muuttanut metsurin emäntä, ja kysyi sitten, olenko opiskellut ja mitä kieliä puhun ja olenko maailmalla käynyt. Sellaista se oli, valtaosan ajasta puhuimme muusta kuin hänestä, vaikka häntä varten siellä olimmekin. Välillä nauroimme makeasti hänen jutuilleen, ja se sai hänen silmänsä aina tuikkimaan. Hän kertoi meille kirveiden teroittamisesta ja 70-luvun paikallispolitiikasta ja tarinoita Neuvostoliiton ajoilta, ja vaikka tarinat lyhenivät ja melkein lopulta hiljenivät vallan, ne jättivät jäljen.
Kävimme hänen luonaan aamuin, päivisin ja illoin, ja kaikkien niiden riisipuurojen ja lääkepussien lomassa minä kiinnyin häneen.
Me kävimme hänen luonaan paljon, aamuin, päivisin ja illoin, ja kaikkien niiden riisipuurojen ja lääkepussien lomassa minä kiinnyin häneen, luulen, että me kaikki vähän kiinnyimme. Tuli pitkä ja lämmin kevät, kaunis kesä, ja kun syksyn ensimmäiset kellan sävyt näkyivät metsän rajan puissa, hän nukkui pois omassa sängyssään, omassa kodissaan.
”Ovatko kaikki auton kyydissä?” oli yksi kysymys yhtenä niistä talvi-illoista, joita hänen luonaan vietin. Ilta oli sellainen, joita välillä tuli ja sitten aina vain enenevissä määrin, jolloin hän oli vähän jo toisessa maailmassa, unen rajamailla. ”Kyllä ovat kaikki kyydissä”, vastasin ja puristin hänen kättään, vaikken tiennyt, millaista hereillä näkyvää unta hän tänään näki. ”Ovatko koiratkin?” hän jatkoi, ja vakuutin niidenkin olevan. Kysyin, minne matka, ja vastaus oli kirkas ja selkeä: ”Kotiin, kotiin olemme matkalla.”
Tänään mietin sinua ja toivon, että olet päässyt kotiin, kaikkien rakkaidesi luokse, lempimuistoosi, ikuisille nuotiopaikoille.
Lue myös:
Sydämellä Salla: Perämetsän mies
