Suuri puinen talo on joskus ollut kaunis, todella kaunis. Sen näkee vielä koristeellisissa nurkkalaudoissa ja ikkunapuiden leikkauksissa. Vaalean vedenvihreää sävyä talon pinnassa melkein enemmän aistii kuin näkee enää, ulkovuori on lukemattomien talvien pieksemä, sateiden valuttama. Jo eteisessä tiedän, ettei tässä talossa ole ollut vuosikymmeniin hellää hoivaa tai sen isompaa välittämistä siisteydestä. Sen sijaan talossa on eletty ja tehty töitä.
Tupakantumppi käryää vielä aavistuksen yhdessä lukuisista tuhkakupeista. Mies on kumartuneena puuhellan ääreen, hän lisää puita pesään, nousee hitaasti selkänsä oikaisten ja kiinnittää katseensa minuun. Minulle on kerrottu ennakkoon, että täällä ei kannata sitten lässyttää mitään, ja hänet kohdatessani uskon sen. Miehen katse on tutkiva, rauhallinen, paljon nähnyt. Niin kuin hänen iän haalistama ruutupaitansakin, jonka hihansuista napit ovat tippuneet kymmenen vuotta sitten. Esittäydyn ja kerron, että tulin tarkastamaan verensokeritilannetta, insuliininpistoa ja niitä muita lääkkeitä. Hän nyökkää ja siirtyy pöydän ääreen keskelle sekaista keittiötä. Pöydällä on työkaluja, puoliksi syöty pullapitko, lääkelista ja telaketjuöljyä, kaikki siinä vierekkäin sulassa sovussa. Hän hakee tupakka-askia varmaan ihan tottumuksesta ja muistaa sitten, ettei meidän aikana saa tupakoida sisällä, käsi jää pöydän tasolle toimettomana.
Tunnen itseni tunkeilijaksi. Tuntuu kuin häiritsisin hänen rutinoitunutta arkeaan täällä moottorisahojen ja vienon metsän tuoksun keskellä. Ikä se vain tuppaa ottamaan kiinni parkkiintuneimmankin metsämiehen, ja yhden läheltä piti -tilanteen jälkeen omaiset ovat suostutelleet miehen ottamaan kotihoidon käynnit vastaan. Luulen, että hän on suostunut vain saadakseen pyytelyn lakkaamaan. Vähäsanaisesti, mutta hoitomyönteisesti, hän antaa minun tehdä työni, aikaa siihen ei kulu kauaa. Katseeni kiertää keittiön kaapistojen päällä olevia siivousainepulloja edelliseltä vuosikymmeneltä, Husqvarnan henkseleitä puulaatikon päällä ja puuhellalla lämpenevää kolhuista kahvipannua.
“Telkkari ei muuten toimi”, hän tuumaa toteavasti jossain sivulauseessa, kun juttelemme uutisista. No, katsotaanpa, minulla on vielä hetki aikaa. Televisio on valtava, uudenoloinen älytelevisio, ja kontrasti koruttomaan pirttiin on kouriintuntuva. Näppäilen kaukosäädintä hetken ja löydän tavalliset kanavat. Hän on vähän ihmeissään ja tyytyväinen, nyt näkee taas uutiset, kiitos. Puhumme vähän aikaa politiikasta ja kevään merkeistä, ja huomaan pitäväni tästä perämetsän tuumailevasta tervaskannosta. Tasavertainen keskustelu sellaisella, ei lainkaan holhoavalla, otteella kirkastaa hänen katsettaan. Minä havainnoin hänen orientaatiotaan ja aistejaan arviointijakson kirjausta varten, mutta yhtä lailla saan iloa siitä, miten hän kommunikoi, kuuntelee, kertoo, ottaa minut hetkeksi eristäytyneeseen elämäänsä käymään juttukaveriksi. Luulen, että niin hänkin saa.
Lähtöä tehdessäni hän alkaa vetää varrellisia työkenkiä jalkaansa, päivän työt odottavat. Toivottavasti ei satu mitään tänään, mietin. Miehen käsi heilahtaa minulle tervehdykseksi ja laskeutuu sitten tupakka-askille. Talon haju seuraa minua loppupäivän, mutta niin seuraa myös kohtaamisen tunnelma. Tänään on helppo hymyillä.
Lue myös:
