Rivitaloasunnossa kaikuu, ja valkoiset seinät tuoksahtavat vielä aavistuksen vastamaalatuilta. Vanhanaikaiset huonekalut ja yhden seinän peittävä tummanruskea kirjahylly ovat asunnossa siellä täällä vähän eksyneen oloisina, sinne kuulumattomina, juuriltaan irrotettuina, ihan niin kuin hänkin.
Vanha mies kohentaa farmarihousujaan kannattelevia henkseleitä ja toivottaa vähäsanaisesti mutta ystävällisesti minut tervetulleeksi. Vähän kömpelön oloisesti hän ohjaa minut keittiöön, ja istumme siihen vastatusten. Katseeni kiertää puolityhjän keittiön tasoja, ja rekisteröin upouuden kahvinkeittimen, vanhan kolhiintuneen radion ja tunnollisesti nököttävän lääkkeiden annosjakelurullan pöydällä vierekkäin, ihan kuin etsien paikkojaan tässä uudessa maailmassaan.
Tehtävää on vähän. Uuden arviointijaksolaisen kanssa tärkeintä on saada kiinni kokonaisuudesta ja avun tarpeesta. Lääkitykset ovat ajan tasalla ja jalkojen turvotukset hallinnassa. Hän muistaa hyvin ja osaa pitää huolta itsestään. Luulen, ettei kotihoitoa hänelle vielä vakinaisteta: sille tuskin on suuremmin tarvetta, mutta juuri nyt olen täällä häntä varten.
Päivän kuulumisten ja sademäärän ihmettelyn jälkeen, kierrellen ja kaarrellen perisuomalaiseen tapaan, saan hänestä vähä vähältä palapelin palasia esiin. Hän kertoo muuttaneensa paikkakunnalle kauempaa, maatilaltaan, jossa asui lähes koko elämänsä. Hänellä ei ole perhettä, vain veli näillä seuduin, jota lähemmäs hän päätti muuttaa, kun ikää alkaa tulla. Näettekö usein, kysyn, ja hän vastaa kuten kaikkeen: hetken miettien ja sitten rauhallisesti kertoen, että kerran viikossa suunnilleen. Mietin, miten hän saa kaiken muun ajan kulumaan, miten maalla työtä tekemään tottuneet kädet lepäävät nyt toimettomina pöydällä ja eteisessä kumisaappaat nököttävät liian puhtaina. Mietin, miten hän on tehnyt järkevän päätöksen luopua kotipaikastaan hyvissä ajoin, kun vielä itse pystyi kaiken hoitamaan ja elämänmittaisen kodin tyhjentämään, mutta miten mieli ja sydän muutetaan tähän uuteen elämään. Vaiheeseen, joka on niin hiljainen, kaikuva ja toimeton.
Selailemme muutaman sivun paksuista paikallislehteä. Ohimennen vihjaan toripäivistä ja tulevista markkinoista. Ehkä menenkin, hän tuumaa. Hän on jotenkin sympaattinen aavistuksen pälyilevän katseensa ja varovaisen hymynkareensa kanssa. Ihan kuin hän ei olisi tottunut seuraan, tällaiseen jutusteluun ja kiinnostukseen.
Yksinäisyys se on, se kaikista päällimmäisin tässä asunnossa leijuva tunne. Vaimo ei keitä päiväkahveja, lastenlapset eivät tule pääsiäisenä käymään, ne vanhat ystävätkin jäivät sinne toisaalle. Päivät vain jatkuvat tällaisina, siistin asunnon raitaisia mattoja oikaisten, äänekkään kellon tikitystä kuunnellen. Minä toivon, ettei se tunnu hänessä yhtä kirpeän kirkkaasti kuin se minulle näyttäytyy, mutten tunne häntä vielä niin hyvin, että uskaltaisin sanoa ajatuksiani ääneen. Yksinäisyys on jotain sellaista, mitä minä en pysty hoitamaan, korjaamaan tai muuttamaan, kuin tämän lyhyen hetken ajaksi vain. Painan muistiini, että selvitän, onko täällä olemassa ystäväpalvelua tai vaikka jotain miesten kuntopiiriä, mitä hänelle voisi myöhemmin ehdottaa. Lähtisikö hän sellaisiin, en tiedä, mutta kokeilla voisi. Edes jotain, mikä rikkoisi tämän hiljaisuuden, jotain, mihin hän voisi taas kuulua, olla mukana.
Pidän ääneni kepeänä ja kysyn, aikooko hän tänään ulos. Ei kai, kun sataakin. Niinpä, niinhän se tekee, nyökkäilen. Tulen sitten taas loppuviikosta käymään. Tervetuloa, hän sanoo. Hän saattaa minut eteiseen, työntää kädet kuluneiden farkkujensa taskuihin vähän vaivautuneena, kun puen kenkiä jalkaani. Oli mukava jutella, hymyilen lopuksi. Niin olikin, kiitos kun kävit, hän vastaa, tuo pieni hymynkare silmänurkassaan.
Lue myös:
