Asunnossa kaikuu vielä, kun astun sisään ja huikkaan saapuneeni. Pyykinpesuaineen tuoksu ja ilta-auringon säteet leijuvat ilmassa, kun rapistelen kenkäsuojien kanssa ja astun peremmälle. Hän istuu olohuoneessa, muutama muuttolaatikko on vielä seinän vierellä odottamassa purkamista. Hän katselee ikkunasta ulos, lapset pyöräilevät jalkakäytävällä ja kesän tuuhea vehreys on parhaimmillaan. Hän taitaa kuulla minut vasta, kun olen jo samassa huoneessa ja jokin siinä vilpittömän onnellisessa hymyssä hänen kääntyessään minua kohti koskettaa niin, että haluan sekunniksi vain pysähtyä katsomaan tuota näkyä. Aurinko muodostaa hänen hiustensa ympärille kullan sävyisen kehyksen, mutta suurimman valon tuo hänen hymynsä, hänen läpi paistava tyytyväisyytensä elämään. Miten se voikin olla niin.
Vaihdamme kuulumisia, tarkistamme lääkitystä, sivelen kipuvoidetta selkään. Kertaamme tulevan viikon taksikyytejä, syöpähoidot odottavat taas. Amppelissa kukkii kirkkaan punainen pelargoni. Nauratan häntä kertomalla tarinan siitä, kuinka kerran hukkasin kauppamatkalla pelargonin. Hän nauraa suu auki, pää taaksepäin, pitelee kädellä vatsaansa. Kokonaista naurua, kokonaisen elämän loppusuoralla.
Hän kysyy osaanko korjata tulostinta. Pahoittelen, etten taida osata. Hän harmittelee, kun ei saa kauppalistaa tulostettua ja käsin ei lappua kannata kirjoittaa, kun käsi tärisee niin ettei saa itsekään selvää, ja nauraa taas. Ehdotan, että entäs jos naputtelisi puhelimen muistiinpanoihin kauppalistan, kun puhelimen käyttö niin hyvin onnistuu. Minulla on vielä hetki aikaa, ja siinä me sitten päät yhdessä katsomme, mistä löytyvät puhelimen muistiinpanot ja miten sinne lista luodaan. Hän haluaa kokeilla itse, minä astun askeleen taaksepäin. Seuraan, miten hän keskittyy, kokeilee ja miettii, kokeilee uudestaan. Seuraan, miten hän uteliaasti ja rohkeasti tarttuu uuteen, siinä elämäntilanteessa, missä usein niin ymmärrettävästi kääntyy sisäänpäin, missä tummuus on ainoa sävy. Ihan kuin hän olisi valinnut toisin, päättänyt pitää kirkkaat sävyt elämässään.
Hih, osasin! Hän näyttää puhelintaan, jossa listassa lukee huomisen pienet kauppatarpeet. Hän loistaa onnistumisen iloa ja minä nautin siitä hänestä huokuvasta ilosta. Tiedän, ettei jokainen hetki ole sellainen, että kipu kurtistaa välillä kulmissa, ja että on päiviä, kun ei jaksa oikein mitään. On päiviä, jolloin huominen pelottaa. Mutta kaiken takaa, jostain aina, tihkuu läpi onnellisuus, elämästä nauttimisen taito.
Lähtiessäni hän kääntyy taas ikkunaan päin, nojaa tuolissaan mukavampaan asentoon ja hyräilee jotain. Minä seison oven raossa ja katselen, painan hetken sydämeeni ja toivon, että kesä olisi hänelle kaikista pisin ja kirkkain.
