Sydämellä Salla: Muistilappuja

Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.

Muistilappuja

Kuva: Mostphotos

Teksti Sydämellä Salla

Talo on niin pikkuruinen, että ajan monta kertaa vahingossa sen ohi, vaikka käymme mummon luona usein. Suuret pihlajat vartioivat sekalaista pihamaata sitkeästi, vaikka sitä ei ole enää hoidettu vuosiin. Muistan, kun alkuaikoina piipusta vielä nousi savua kylmään aamuun tummalle taivaalle. Nykyisin polttopuut on viety pois ja takan luukun edessä on suuri ja selkeällä käsialalla kirjoitettu lappu: mummo, älä laita takkaan puita, takka on rikki. Ei se oikeasti ole rikki, vaan mummon muisti on.

Hän on yhä iloinen ja nauravainen, yksi positiivisimmista asiakkaistani koskaan. Tänä päivänä hän nauraa tosin useimmiten samoille, tuhanteen kertaan kuulemilleni asioille, mutta sehän ei haittaa. Hän ei ole vielä kadonnut muistisairauden uumeniin, hetkittäin hän vielä itsekin ymmärtää, ettei tahdo oikein muistaa. Sen täytyy tehdä kipeää, niiden ymmärryksen välkähtävien hetkien. Hän ei näytä sitä meille, hän toivottaa aurinkoisesti hyvää iltaa aamuisin ja minä toivotan takaisin.

Mummo on asunut kymmeniä vuosia yksin talossaan. Talossa on enemmän pienellä, koukeroisella käsialalla kirjoitettuja lappuja kuin missään olen koskaan nähnyt. Hän kerää ylös viikonpäiviä, uutisissa kuulemiaan hajanaisia sanoja ja lauseita, kirjoittaa lapulle vanhan työkaverin syntymäpäivän ja kotihoitajien nimiä aina käydessämme. Minunkin nimeni on kaunokirjoituksella tallennettu lukemattomiin pikkuisiin lappusiin.

Tänään jään vielä hääräämään eteiseen, purkamaan saapunutta tilausta ennen lähtöäni. Olemme jo sanoneet heipat. Mummo jäi pirttihuoneen perälle kastelemaan kukkiaan, jotka taisivat jo kellua vedessä entuudestaan. Kuulen eteisestä hänen nostavan lankapuhelimensa luurin, soittavan johonkin ja kirjoittavan jotain jälleen yhdelle lappuselle. Pian hän laskee luurin ja soittaa uudestaan. Kurkkaan väliverhon takaa ja olen juuri kysymässä voinko auttaa, kun hän kirkkaalla äänellä tervehtii linjan toisessa päässä olevaa tytärtään nimellä. Tytär asuu kauempana, ja he soittelevat useita kertoja päivässä. Astun takaisin huoneeseen, että hän tietää minun olevan vielä paikalla. Mummo vilkuttaa ja jatkaa puheluaan. Hän kertoo iloisesti tyttärelleen, että tänään on tiistai, 17. helmikuuta ja kello on 9.23.

Odottelen puhelun päättymistä ja vilkaisen vaivihkaa uusinta muistilappua. Siinä lukee päivämäärä ja kellonaika. Aikakausilehtipinon vieressä näen muutaman samanlaisen lappusen. Ymmärrän, että hän soittaa numerotiedusteluun tai Neiti Aika -tyyppiseen palvelunumeroon, josta saa tiedot. Sitten hän soittaa tyttärelleen ja kertoo ne muina naisina vakuuttaakseen muistavansa missä mennään. Tyttärensä vai itsensä, en tiedä.

Mainos

En halua nolata asiakasta puhumalla asiasta. Mummo on niin tyytyväisen oloinen ja puhelun lopetettuaan alkaa jutella muusta.

Viikkoa myöhemmin asennamme mummon tupaan suurella valonäytöllä varustetun kellotaulun, jossa lukee myös viikonpäivä ja päivämäärä. Tyttären kanssa yhdessä sellaisen hommasimme. Mummo nauraa ääneen ja ihmettelee nykymaailman menoa, lyö kädellä polveen, ja vaikuttaa iloiselta ja innostuneelta. Sitten hän jatkaa villasukan päättelyä. Se on tainnut olla työn alla jo monta kuukautta. Ehkä muistettavaa on nyt yhden asian verran vähemmän, omatoimisuutta yhden asian verran enemmän.

Lue myös:

Sydämellä Salla: Revityt toppahousut

Sydämellä Salla: ”Nähdään huomenna, arkipäivänä taas”

Sydämellä Salla: ”En tiedä, mikä sisällä odottaa, kun hätäisesti etsin vara-avainta piilopaikastaan pölykerroksen alta.”

Sinua voisi kiinnostaa myös

Sydämellä Salla: Revityt toppahousut

Sydämellä Salla: ”Nähdään huomenna, arkipäivänä taas”

Sydämellä Salla: ”En tiedä, mikä sisällä odottaa, kun hätäisesti etsin vara-avainta piilopaikastaan pölykerroksen alta.”