”Mutta eivät vain yöt olleet raskaita. Kaikki oli raskasta: desinfiointiaineen ja sairaalaruoan haju, steriilit värit, steriili valo, joka on yhtä aikaa räikeää ja sameaa, raskaat ovet ja varsinkin ne eksyneet hahmot, jotka istuivat kapeilla, kovilla penkeillä ja laahustivat aamutakeissa käytävillä.”
Näin Pascal Mercier kirjoitti hoitajan ajatusmaailmasta vuonna 2021 ilmestyneessä romaanissaan Sanojen paino. Kirja on kaunis tarina luopumisesta ja elämän tarkoituksen etsimisestä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat ylisti sitä humaanin filosofin teokseksi. Se kertoo miehestä, joka saa aivokasvaindiagnoosin ja alkaa kärsimyksen pelossa suunnitella omaa kuolemaansa.
Alun lainaus on päähenkilön tyttäreltä. Hän on tehnyt työuran hoitajana ja kertoo nyt isälleen syistä, jotka saivat hänet vaihtamaan alaa. Tytär kertoo halunneensa aina paeta, kun vastaan tuli pyörätuolilla kulkeva ihminen, sillä vammojen ja kärsimyksen näkeminen oli hänelle liikaa. Nauratti.
Mielestäni kirjassa kuultaa terveen ihmisen vammanpelko. Sellaisen ihmisen, jolla ei ole hoitoalasta muuta kokemusta kuin nopea vilkaisu ja pelästys.
Hui, kuinka pelottavaa olisi tulla katetroiduksi! Iik, kuinka sairaalassa haisee pahalta! Oijoi, jos menettäisin näköni, en voisi enää elää!
Jos hoitajaa jokin pyörätuolilla liikkuvassa ihmisessä pelottaa, niin seuraavat: Onko hän tulossa meille potilaaksi? Onko tänään vuorossa henkilökuntaa tarpeeksi, että tämä ihminen saadaan nostettua ilman ongelmia? Onko tulevilla viikoilla mahdollisuuksia viedä tätä henkilöä ulkoilemaan ja jos, onko esteettömällä reitillä vieläkin katutöitä? Onko pyörätuolissa istuvalla ihmisellä hyvä olla?
Ja suoraan sanottuna, en ole koskaan kuullut, että yksikään hoitaja olisi irtisanoutunut sairaalaruoan hajun, sisustusvärien tai valaistuksen vuoksi. Hoitajamitoituksen kyllä.
Ei ole harvinaista, että kirjailijat jakavat omia sairauden ja hoitotoimenpiteiden pelkojaan teoksissaan. Alkuvuodesta luin suomalaisen kirjailijan romaanin, jossa hoitajana työskentelevä keikkalainen kauhistelee toistuvasti ympärivuorokautisen hoivan piirissä olevia liikuntakyvyttömiä vanhuksia, kutsuu heitä muumioiksi ja toivoo heille nopeaa kuolemaa.
Jos oli humoristista lukea hoitajasta, joka ei kestä nähdä pyörätuolilla kulkevaa ihmistä, teki tiukkaa lukea hoitajasta, joka toivoo kaikille hoivan asukkaille kuolemaa. Pascalin teoksessa yksi henkilöistä päättää edessä siintävän sokeutumisen vuoksi lopettaa sydänlääkkeiden käytön ja näin myös oman elämänsä.
Nämä kirjalliset kauhufantasiat pitävät mielestäni sisällään viestin: Elämä vamman kanssa ei ole elämisen arvoista. Samalla ne kertovat kylmäävästi, millä tavoin kirjan hahmo, toivottavasti ei kirjailija, katsoo sairaalavuoteessa makaavaa, pyörätuolilla liikkuvaa tai sokeaa ihmistä.
Pascal Mercierin kirjassa huomattava määrä henkilöitä yrittää tai suunnittelee itsemurhaa jonkin ruumiillisen vamman tai sairausdiagnoosin saatuaan. Vaikka kirja oli kaunis, se jäi minulta kesken, ymmärrätte ehkä miksi.
Hoitaja jos joku tietää, että ihmisen elämä ei pääty vammaan tai pyörätuoliin. Ihmiset ovat selviytyjiä, ja melkein aina elämä ja elämänhalu versoo vammasta riippumatta.
Lue myös:
Lähihoitaja-kirjailija Rake Tähtinen: ”Jokaisella meistä on oma tarinamme”
