”Minne olet jättänyt hoitajasi”, kysyy rouva ratikkapysäkillä. ”Kiitos kysymästä, en tarvitse hoitajaa”, vastaan ja kerron toimivani työnantajana henkilökohtaisille avustajilleni. Kerron, että avustaja auttaa järjestelemään kalusteita, kun vedän koulutusta yhdistysaktiiveille. Tai kun jumitun sähköpyörätuolillani lumiselle suojatielle. Kun ovet ovat liian painavia tai lounaslinjasto liian korkealla. Avustajani ovat olleet yliopisto-opiskelijoita, media-alalta ja- Baskeri vilahtaa! Rouva ratikassa on vastaustani nopeampi.
Mitäpä tätä kieltämään, arkeani sujuvoittaa myös joukko asumispalvelujen hoitajia. Heiltä saan apua pukemisessa, pyykinpesussa ja siivoamisessa. Kun lähden aamuviideltä työmatkalle tai kun kotiudun kesäyöstä. Puhun mieluummin työntekijöistä tai mahdollistajista kuin hoitajista, sillä päätäntävalta oman elämäni valinnoista on yksinomaan minulla. Aina näin ei ole. Joskus vammaisuus, hoitaminen ja valta kietoutuvat monimutkaisella tavalla toisiinsa. Avun antajalla saattaa olla merkittävää valtaa avunsaajan elämään, itsemääräämisoikeuteen ja jopa kehoon.
Työssäni olen kohdannut viime vuosina useita vammaisia henkilöitä, jotka ovat joutuneet luopumaan hyvinvointialueen säästöpaineissa perustarpeistaan. Viikoittaisia suihkupäiviä on vähennetty ja wc-avun saanti on rajattu tiettyihin aikoihin yöaika pois lukien. Alimitoitetussa aamuvuorossa ei ole aikaa meikata tai pukea hankalia farkkuja. Jopa kauppareissut ovat muuttuneet sosiaalityöntekijän kehotukseksi woltata. Jos rakenteellinen valta mestaa lähityöntekijän pyövelikseen, ei tarvitse ihmetellä, miksi monet ovat valmiita vaihtamaan alaa. Kamppailu sekä omasta että asiakkaan ihmisarvosta kyseenalaistaa jaksamisen rajoja.
”En jaksa enää taistella oikeuksistani”, sanovat myös monet Invalidiliiton osallisuusbarometriin (2023) vastanneet liikkumisesteiset. Pro gradu -tutkielmani 437 vastaajan aineistossa toistuu puhe vuorovaikutusvallasta. Vammaiselle aikuiselle lässytetään kuin lapselle, puhutaan yli tai ohi eikä jakseta kuunnella vastausta. Tämä ei niinkään yllätä, olenhan kohdannut itsekin vastaavaa. Yllättävää ja hämmentävää on sen sijaan lukea sadoittain vastauksia, joissa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kerrotaan puhuvan töykeästi tai määräilevästi, vähättelevän asiakkaan tarpeita, pakoilevan vastuuta tai välttelevän asiakasta kiireen nimissä.
Mitä ajattelen tästä sosiaalipsykologina? Ajattelen, että tarvitsisimme lisää dialogia palvelunkäyttäjien, ammattilaisten ja alaa opiskelevien välillä. Paremmin tietämisen sijaan voisimme ammattilaisina kysyä: Millaisia esteitä toivot minun poistavan palvelustamme? Miltä kosketukseni tuntuu? Miten voin luoda sinulle turvallisemman tilan? Dialogi voisi lisätä ymmärrystä vammaisuudesta ja vallasta. Aktiiviseen esteiden poistamiseen ja tiiviiseen neuvotteluun vammaisten henkilöiden kanssa velvoittaa myös YK:n vammaissopimus, joka jokaisen työntekijän on syytä tuntea ammattiryhmästä tai asemasta riippumatta.
Kirjoittaja Milla Ilonen on sosiaalipsykologi (YTM) ja yhdenvertaisuusvaikuttaja.
