Seisoin huhtikuisena aamuna Snellmaninaukiolla Säätytaloa vastapäätä. Paikalla Kruununhaassa oli satoja muitakin. Moni oli valmistautunut askartelemalla kylttejä. Minulla ja työkaverillani oli SuPerin siniset liivit, muutamalla meistä iso nippu liiton logolla varustettuja ilmapalloja. Aurinko paistoi, koivunnorkot puskivat ilmaan ensimmäisiä siitepölyhiukkasia.
Odotimme paikalle hallitusta, joka päättäisi siitä, miten Suomi rahansa käyttää ja mistä sitä kerätään. Meidän mielestämme sosiaalipalveluista oli säästetty jo liikaa, ja kehysriihessä ennakoitiin säästettävän vielä lisää. Mielenosoituksemme viesti tiivistyi sanoihin ”Sakset seis!”. Näitä kahta sanaa toistimme äänekkäänä kuorona. Huuto reipastui hetkittäin, kun Säätytaloon astelivat neuvotteluiden avainhenkilöt eli ministerit.
Kuoroon yhtyessäni ihailin Säätytalon komeaa julkisivua. Komea on myös rakennuksen historia. Säätytalossa on aikoinaan päätetty, että Suomi on demokraattinen tasavalta, jossa valta ei kuulu vain harvoille. Meillä kaikilla on siihen jonkinlainen kosketus: päätöksiä voi seurata, niihin voi yrittää vaikuttaa ja päättäjiäkin voi vaihtaa.
Nykyisin Säätytalo tunnetaan ennen kaikkea budjetti- ja kehysriihistä. Niissä ei ole samanlaista tähtipölyä.
Kevätaurinko ei lämmittänyt, kylmyys tunkeutui ytimiin ja sai turhautumaan. Mietin, miksi huudamme. Hallitus oli jo vienyt useiden päätösten yhteisvaikutuksena sosiaalipalveluista jo miljardisumman euroa. Pian lähtisi lisää, sillä kehysriihessä ei enää muuteta päätösten suuntaa vaan säädetään yksityiskohtia.
Kun riihen päätökset muutama päivä myöhemmin esiteltiin, kyyti oli kylmää. Sotesta säästetään karsimalla palveluita ja nostamalla asiakasmaksuja. Kansalaiselle se merkitsee vähemmän apua kalliimmalla hinnalla. Lähihoitajalle se tarkoittaa, että asiakkaat tulevat hoitoon yhä myöhemmin ja huonokuntoisempina. Ennaltaehkäisevä työ vähenee ja korjaava lisääntyy.
Budjettipaperilla säästöksi kirjattu päätös muuttuu hoitotyössä kiireeksi ja kuormitukseksi.
Yllättyneitä olivat – ei kukaan. Kannattiko silti protestoida? Ei meistä paikalla olleista kukaan tietenkään niin naiivisti ajattele, että tämäkään hallitus tottelee sitä, joka huutaa kovimmin ja kauimmin. Ei demokratia niin toimi. Huuto ei pysäytä leikkauksia, mutta muistuttaa siitä, että päätöksiä ei tehdä tyhjiössä eikä hiljaisuudessa.
”Säästöksi kirjatut päätökset muuttuvat hoitotyössä kiireeksi ja kuormitukseksi.”
Yksittäiset mielenosoitukset eivät muuta maailmaa, mutta ne luovat painetta, joka voi muuttaa. Epäkohdat pysyvät julkisessa keskustelussa ja jäävät painamaan poliittista selkärankaa.
Nykyhallitus puhuu leikkauksista välttämättöminä. Sotesta viedään rahaa, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Sama viesti kuultiin kehysriihen tiedotustilaisuudessa, kun pääministeri totesi, ettei säästämisessä voida pitää välivuosia. Vaihtoehdottomuus on silti harvoin kirjaimellisesti totta. Useammin, ja kenties tässäkin tapauksessa, se tarkoittaa, että muita vaihtoehtoja ei haluta käyttää.
Sote ei ole mikä tahansa budjettikohta. Kun siitä leikataan, ei leikata vain euroista vaan ajasta, jaksamisesta ja ihmisarvosta. Siksi kysymys ei ole siitä, onko vaihtoehtoja, vaan siitä, kenen kannettavaksi taakka lopulta päätetään panna.
Lue myös:
SuPer on osoittanut tyytymättömyyttään nykyhallituksen suunnitelmiin ja päätöksiin mielenosoituksissa myös helmikuussa 2022 ja marraskuussa 2023.
