Opiskelin 90-luvulla lähihoitajaksi. Olin aloittanut opinnot innolla, kun olin ymmärtänyt, että koulutuksella pääsee erilaisiin töihin ja se antaa myös hyvän ponnistuslaudan jatko-opintoihin. Olimme oppilaitoksemme toinen lähihoitajaryhmä. Terveydenhuolto-oppilaitoksessa oli erittäin ammattitaitoista opetusta ja mainio meininki.
Opintojen aikana ainoat säröt innostukseeni tulivat työharjoitteluissa. Lähihoitajaopiskelijoihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja vanhoja kunnon perushoitajaopiskelijoita kaivattiin. Yritimme opiskelijakavereideni kanssa puolustella uutta koulutusta sillä, että se antaa laajan osaamisen monenlaisiin sosiaali- ja terveysalan tehtäviin. Tuntui kuitenkin siltä, että perustelumme menivät välillä kuuroille korville. Eräs ulkomaalaistaustainen lääkäri tuumasi, että hänen kotimaassaan lähihoitajia kutsutaan siivoojiksi.
Minusta ei tuntunut siltä, että olisin opiskellut siivoojaksi. Olin 17- ja 18-vuotiaana työharjoitteluissa vastasyntyneiden osastolla sairaalassa, muistisairaiden osastolla vanhainkodissa, kotihoidossa, terveyskeskuksen vuodeosastolla, A-klinikalla, mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa ja päivätoiminnassa sekä mielenterveystoimistossa. Saappaat olivat niin isot, että niihin olisi mahtunut monta villasukkaa.
Kun lapsuudenystäväni kirjoittivat ylioppilaaksi, minä valmistuin lähihoitajaksi. He alkoivat pohtia omilleen muuttamista ja tulevia opintoja. En voinut jakaa heidän kokemustaan. Olin muuttanut 16-vuotiaana opiskelija-asuntoon kauaksi lapsuudenkodistani, huolehtinut asioistani itsenäisesti ja opiskellut vaativaan ja tärkeään ammattiin.
Olin aloittanut opinnot ujona 16-vuotiaana. Kaupan kassallakin välillä jännitti. Työharjoitteluissa oli pakko oppia lisää sosiaalisia taitoja. Kehitys oli huima. 18-vuotiaana otin mielenterveystoimistossa yksin vastaan asiakkaan. Se tuntui silloin luontevalta. Lähihoitajaopinnot olivat pakottaneet minut kasvamaan aikuiseksi. En ollut vastuussa vain itsestäni, vaan myös muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan.
Olen työskennellyt lasten, kehitysvammaisten, invalidien, muistisairaiden ja vanhusten parissa. Olen muun muassa pessyt, pukenut, niistänyt nenät, leikannut kynnet, rasvannut ihoa, antanut lääkkeitä ja avustanut syömisessä. Olen antanut ravintoa peg-letkun kautta, katetroinut ja imenyt imulla limaa. Olen nauranut yhdessä asiakkaan kanssa ja lohduttanut, kun on ollut sen aika. Olen istunut kuolevan ihmisen sängyn vieressä, pitänyt kädestä ja soittanut omaisille ja kertonut, että viimeinen hetki oli juuri. Lähihoitajana olen ollut elämän korkeakoulussa.
Olen katsonut vuodesta 2013 lähtien lähihoitajan työtä eri näkökulmasta, SuPer-lehden toimittajana. Olen nykytyössänikin nähnyt, että lähihoitajan työ on vaativaa ja vastuullista mutta äärimmäisen antoisaa. Jokainen työpäivä lähihoitajana on merkityksellinen. Kaikissa muissa ammateissa ei ehkä ihan joka päivä näin voi sanoa.
Vaikka nykyisin kirjoitan työkseni, olen edelleen silti myös lähihoitaja ja ylpeä siitä. Olkaa tekin!
Lue myös:
Työbestis pelastaa työpäivän ja häntä tulee lomallakin ikävä
Vaativuus ei ole vihollinen, kun sitä osaa säädellä
Besserwisser ärsyttää, vaikka oikeastaan häntä pitäisi sääliä
