Ensimmäinen matkasynnytys tapahtui aivan Jouni Sirkan uran alkuvaiheessa.
– Kuljetimme naista kohti sairaalaa, tuleva isä ajoi omalla autollaan perässä. Vauva oli syntymäisillään ja jouduimme pysäyttämään ambulanssin pellon laitaan. Oli elokuu, ja muistan yhä, kuinka pelto hehkui keltaisena.
Kaikki meni lopulta hyvin. Lapsi syntyi terveenä.
– Kyllä siinä silmät kostuivat itselläkin. Myöhemmin sain kuulla, että lapselle oli annettu nimeksi Vilja.
Tapaus jäi mieleen. Se ei ole tavatonta. Ensihoitajan työssä on paljon mieleenpainuvia hetkiä, syntymiä mutta myös vakavia sairastumisia, onnettomuuksia ja kuolemia.
– Koskettavimpia ovat tilanteet, joissa osallisena on lapsia tai nuoria.
Rauha ratkaisee kaaoksessa
Jounin työvuoro Länsi-Pohjan keskussairaalan ensihoidossa alkaa aamukahdeksalta ja kestää kokonaisen vuorokauden. Sen jälkeen on kolme päivää vapaata. Rytmi on säännöllinen, joten työvuorot voi halutessaan laskea niin pitkälle tulevaisuuteen kuin jaksaa. Kaikki muu onkin ennakoimatonta.
– Joskus arvaan jo hälytyksen osoitteesta, kenen luo ollaan menossa, mutta vasta paikan päällä näkee, mistä oikeasti on kyse.
Ensihoitajan täytyy usein potilaan lisäksi hoitaa ympärillä olevien pelkoa.
Nyt vaikuttaa hiljaiselta. Jouni on töihin tullessaan tarkistanut, että hoitovälineet ovat paikoillaan ambulanssissa ja että laitteet toimivat. Hoitotilassa katse kiinnittyy monitori-defibrillaattoriin.
– Tällä mitataan verenpainetta, häkäarvoja, happisaturaatiota, otetaan EKG eli mitataan sydämen toimintaa, Jouni kertoo.
Ambulanssin sisus on kuin kompakti päivystyshuone, puhdas ja käytännöllinen. Seinustat ovat täynnä laatikostoja. Jokaiselle välineelle on oma tarkkaan määritelty paikkansa, jotta ne löytyvät kiireisissä hätätilanteissa.
Jouni ja hänen työparinsa Aki Ranta-Ylitalo moikkaavat ohi käveleviä työkavereita.
– Hälytyskeikka, sanoo Jouni.
– Kiireisiä olivat, kun eivät vitsailleet mitään, täydentää Aki.
Työkaverit vaihtavat sisätossut turvakenkiin ja nousevat viereisen ambulanssin ohjaamoon. Auto lipuu ulos hallista. Sireeni ei soi eikä sinivalo välky. Eihän tämä ole ollenkaan niin kuin elokuvissa.
– Nyt ei olla missään paloasemalla, Jouni sanoo. Äänessä kuuluu lievä huvittuneisuus. Maallikoilla on niin paljon erilaisia luuloja ensihoidosta.
– Adrenaliini voi nousta hälytystilanteessa, mutta on ammattitaidosta kiinni, lähteekö tunteeseen mukaan. Hosumisella ja riehumisella ei saa mitään aikaiseksi.
Rauhallisena ajatus kulkee kirkkaammin ja toimintakyky säilyy silloinkin kun potilas on eloton, omaiset hädissään ja ympärillä melua ja kaaosta.
– Potilaan lisäksi pitää usein hoitaa ympärillä olevien ihmisten pelkoa. Joskus huumori voi laukaista jännitteisen tilanteen. Toki pitää olla tuntosarvet herkkänä ja hyvää ihmistuntemusta, että osaa toimia oikein.
Lapissa ambulanssi ei riitä
Meri-Lapissa ensihoitajan työ voi viedä saman päivän aikana tehdasmiljööseen, haja-asutusalueelle ja maastoon eksyneen matkailijan luo. Kesällä liikkeellä on asuntoautoilijoita, talvella laskettelijoita ja muita talviurheilijoita. Vieras ympäristö, nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet ja puutteelliset varusteet johtavat toisinaan eksymisiin ja loukkaantumisiin.
– Syksyllä tulee nopeasti pimeä ja lämpötila laskee. Moni on liikkeellä liian kevyin varustein.
Maastoon eksyneitä tai muuten pulaan joutuneita autetaan usein yhdessä pelastuslaitoksen kanssa. Joskus ambulanssi vaihtuu moottorikelkkaan, mönkijään tai veneeseen.
Välimatkat ovat usein pitkiä, ja ne uhkaavat pidentyä entisestään, jos Länsi-Pohjan sairaalan päivystystä supistetaan, kuten on suunniteltu.
– Sitten kuljettaisimme potilaita yli sadan kilometrin päähän Rovaniemelle sen sijaan että he saisivat hoitoa lähempänä Kemissä.
Työ vaatii kylmää päätä ja suurta sydäntä.
Vaikka niinkin saatetaan yhä ajatella, ensihoito ei tarkoita automaattista kyytiä päivystykseen ja ohituskaistaa jonon kärkeen. Osa tehtävistä hoidetaan paikan päällä ja jatkohoitoon ohjataan tilanteiden mukaan.
Jouni korostaa, että ensihoidossa ei ole turhia keikkoja. Silti hän toivoisi, että ihmisillä olisi joskus vähän enemmän maalaisjärkeä.
– Se on esimerkiksi sitä, että osaa olla astumatta haravaan, vaikka ei olisi koskaan nähnyt sellaista. Tai että ymmärtää olla nuolaisematta punaisena hehkuvaa liettä.
Se, onko näin jollekin joskus tapahtunut, jää epäselväksi. Jouni väistää tarkentavat kysymykset.
– Me ensihoitajat menetämme helposti muistimme, kun pitäisi kertoa keikoista, hän kuittaa.
Se on tapa suojella potilaiden yksityisyyttä mutta myös keino selviytyä työstä. Ihmiskohtaloita ei halua kantaa mukanaan.
Kohtaaminen jätti jäljen
Ensihoitajan työssä on paljon sellaista, mitä lähihoitajaopinnoissa ei tule vastaan. Miten ajetaan hälytysajoa? Mitä sanotaan ihmiselle, joka on juuri tapaturmaisesti menettänyt läheisensä?
Jouni Sirkka ajattelee, että lähihoitajaksi valmistumisen jälkeen hän oli vasta valmis opettelemaan ensihoitotyötä. Osaamisalan valinta oli itsestään selvä.
– Viimeistään harjoitteluissa varmistui, että tämä on minun juttuni.
Ennen lähihoitajaopintoja hän ehti tehdä monenlaisia töitä elementtiasentajasta panostajaan. Suunnanmuutokseen kannusti ystävä, joka opetti lähihoitajia.
– Hän sanoi, että minä menen pilalle niissä muissa hommissa.
Ystävää kannatti kuunnella. Lähihoitajaksi valmistumisesta on kulunut 15 vuotta. Kertaakaan alanvaihto ei ole käynyt mielessä.
Voi olla, että ura sinetöityi jo paljon aikaisemmin mummolan pihasaunassa. Perunannoston jälkeen oltiin porukalla löylyissä, 11-vuotias Jouni muiden mukana. Pappa laski pesuvatiin kuumaa vettä kotapadasta. Jouni luuli, että se oli hänen omaa, haaleaksi jäähtynyttä pesuvettään ja kaatoi päälleen.
– Puoli vartaloa paloi. Kummisetä otti kyytiin ja lähti ajamaan ambulanssia vastaan.
Paikallisesta terveyskeskuksesta matka jatkui eteenpäin ja lopulta Jyväskylän keskussairaalaan. Osa viidennen luokan syksystä meni sairaalassa toipuessa.
Jouni muistaa, kuinka kuolleen ihosolukon poistaminen oli lääketieteen opiskelijoille vaikeaa. Hän itse suhtautui tilanteeseen tyynesti, sillä ihosta oli mennyt tunto. Eniten häneen tekivät kuitenkin vaikutuksen sairaalaan kuljettaneet ensihoitajat.
– Ensihoitajat, tai sairaankuljettajat, kuten heitä silloin kutsuttiin, kohtasivat minut tavalla, joka jäi mieleen. Heidän ammattitaitonsa ja varmuutensa herättivät luottamuksen. Tunsin olevani hyvissä käsissä.
Työajatukset jäävät Nelostien varteen
Työvuoron jälkeisenä päivänä Jouni soittaa kotoaan Oulusta ja kertoo, että ilta ja yö sujuivat töissä omalla painollaan. Potilaskuljetukset veivät osansa. Pisin kuljetus kesti kaksi ja puoli tuntia. Työvuorossa ollaan jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Jounin äänessä ei silti kuulu väsymystä.
– Kun pääsin kotiin, leikkasin ensimmäisenä nurmikon. Se jäi tekemättä viime vapailla. Nyt laitan ruokaa.
Jounin työmatka on reilut sata kilometriä. Se on hänestä sopivan mittainen. Työasiat karisevat matkan aikana valtatien varteen. Vapaalla hän hakeutuu tarkoituksella mahdollisimman kauas työstä.
– Minulle on tärkeää, ettei työ seuraa kotiin. Kun menee luontoon ja sytyttää nuotion, siinä ollaan sen asian äärellä.
Käsillä tekemisestä saa toisenlaista vastapainoa.
– Työn jäljen näkee heti. Ensihoidossa ei useinkaan tiedä, mitä potilaalle myöhemmin tapahtuu, ellei erikseen selvitä asiaa. Tykkään rakentaa huonekaluja. Äskettäin tein kaverille parkettilattian.
Palataan silti viime yön vaikeimpiin hetkiin. Kuoliko kukaan? Jouduitko elvyttämään?
– Kukaan ei kuollut. Minä en elvyttänyt, Jouni vastaa.
Sydän pitää säilyttää
Se, että työssä koetuista rankoistakaan asioista ei voi puhua vapaasti, kuormittaa. Jounin mukaan asia ymmärretään työyhteisöissä nykyään paremmin.
– Eteenpäin on menty huomattavasti. Alussa meni vuosia ennen kuin kukaan kysyi, miten minulla menee. Nyt defusing järjestetään aina tarvittaessa.
Defusingissa eli purkukeskustelussa kuormittava tilanne käydään työyhteisössä läpi mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen. Lisäksi työterveyden kautta on mahdollista päästä keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa.
Ensihoitaja kohtaa työssään jatkuvasti sairautta, loukkaantumisia ja ihmisten vaikeita elämäntilanteita. Nahka parkkiintuu väkisinkin. Jokainen traaginen kohtalo ei voi koskettaa samalla tavalla kuin uran ensimmäisinä vuosina. Työhön on pakko ottaa hieman etäisyyttä, ja jokainen löytää siihen omat keinonsa.
Jounin mielestä etäisyys ei kuitenkaan saa muuttua välinpitämättömyydeksi.
”Ihminen muistaa aina sen hetken, kun ambulanssi tulee kotiin.”
– Jos nämä asiat lakkaavat koskettamasta, silloin ei enää ole oikealla alalla. Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin tuntuu, että työllä ei ole mitään merkitystä. Mutta aina se sydän jostain löytyy.
Vuosien varrella työ on opettanut hänelle yhden asian ylitse muiden. Ratkaisevinta ei useinkaan ole se, mitä ihmisille tapahtuu, vaan se, miten heidät kohdataan silloin, kun tapahtuu.
– Kaikkea ei voi hallita, mutta aina voi valita, miten kohtelee muita ihmisiä. Ihminen muistaa ikänsä sen hetken, kun ambulanssi tulee kotiin. Ja usein myös sen, mitä hänelle silloin sanottiin.
Mitä perustason ensihoitaja tekee?
Perustason ensihoitaja työskentelee ensihoitoyksikössä työparin kanssa. Työpari on usein hoitotason ensihoitaja, jolla on laajemmat oikeudet lääkehoitoon ja hoitopäätösten tekemiseen.
Kiireellisissä tehtävissä ensihoitoyksiköissä hoitotason ensihoitaja vastaa yleensä hoitoa koskevista päätöksistä. Perustason ensihoitaja huolehtii samalla esimerkiksi potilaan tutkimisesta, seurannasta ja kuljettamisesta. Käytännössä työ on kuitenkin tiimityötä, jossa tehtäviä jaetaan tilanteen mukaan.
Vaikka työparilla on erilaiset vastuut, potilaan hoito tehdään yhdessä.
Lähde: Jouni Sirkka ja Perustason ja hoitotason ensihoitaja – EH-Info
Perustason ensihoitajan työtehtäviä
- Tutkii ja tarkkailee potilaan vointia.
- Tekee mittauksia ja muita perustutkimuksia.
- Antaa ensihoitoa koulutuksensa ja lupien mukaisesti.
- Avustaa hoitotoimenpiteissä.
- Huolehtii potilaan siirtämisestä ja kuljettamisesta.
- Kirjaa potilastietoja ja osallistuu hoidon suunnitteluun.
Lähde: Jouni Sirkka ja Perustason ja hoitotason ensihoitaja – EH-Info
Mitä työ ensihoitajana vaatii?
- Kylmää päätä. Toimintakyvyn on säilyttävä, vaikka ympärillä olisi täysi kaaos.
- Suurta sydäntä. Potilas on kohdattava ihmisenä, ei pelkkänä tehtävänä.
- Näppäriä käsiä. Työssä tarvitaan paljon muutakin kuin kahvikupin kannattelua.
- Nopeita hoksottimia. Päätöksiä on osattava tehdä myös silloin, kun kaikkia vastauksia ei ole.
- Tiimityötaitoja. Ensihoito ei ole yksinäisten supersankareiden laji.
- Vahvaa selkää. Paarit, nostot ja pitkät työvuorot tuntuvat myös kehossa.
- Huumorintajua. Vaativassa työssä nauru auttaa jaksamaan.
- Vastuuntuntoa ja joustavuutta. Yksikään työvuoro ei mene täysin käsikirjoituksen mukaan.
- Ripauksen taikuutta. Tai ainakin vahvaa kahvia silloin, kun vuoro venyy pitkäksi.
Listan laati perustason ensihoitaja Jouni Sirkka.
Lue myös:
Lähihoitaja Johanna Rahkolan työ teho-osastolla on paljon muutakin kuin hätätilanteita
