Sydämellä Salla: Pikkulotta

Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.

Vanhassa valokuvassa koulutyttöjä.

Kuva: Bonney Therese/Museovirasto

Teksti Sydämellä Salla

Ilmassa tuntuu vielä viimeisiä hyytäviä talven piiskoja, vaikka kuljetaan huhtikuun alkua. Tänä vuonna talvi hellittää otettaan hitaasti. Ennen kuin keskipäivän aurinko ottaa vallan ja saa maalaismaiseman kylpemään mykistävässä valossaan, hytisen liian kevyessä kevättakissa ajaessani aamun toisen asiakkaan pihaan. Kopautan kenkiäni kivirappusiin ja huikkaan ovelta taloon huomenet kuuluvalla äänellä. Huokaan itsekseni, sillä tiedän, että minua odottaa täällä lukematon määrä pieniä yksityiskohtia, joista pitää jokaisella käynnillä huolehtia. Hän on hyvin tarkka siitä, miten pyykit laskostetaan, kuinka työtaso pyyhitään ja että se yksinäinen kuppikin tiskataan joka ikinen kerta. Ärsyynnys hipaisee mieltä. Kiireisenä aamuna joskus mietin, kaatuisiko mikään, jos kuppi jäisi odottamaan seuraavaa tiskiä, toista kuppia.

Päivän sää aloittaa keskustelun tänäänkin. Ihastellaan päällemme hiipivää, odotettua kevättä, kauhistellaan jo valmiiksi tulevaa kuran määrää. Vedän pukeutumisen päätteeksi villasukat mummun jalkaan, niistä ei luovuta vielä juhannuksenakaan. Järjestelen pyykkejä ja odotan mikropuuron piippausta, hän istuu takanani ryhdikkäänä. Talossa on paljon kauniita ja vanhoja yksityiskohtia, pitsiverhoja, kahvipannuja. Olohuoneen parempi sohva on pölytön, kuka siinä on viimeksi edes mahtanut istua.

Mainos

Keittiön pöydän äärellä jossakin kahvimaidon ja voileivän välissä tunnelma muuttuu hienoisesti arkisesta ajattomaksi. Talvisodan pikkulotta, sataa lähestyvä hopeahiuksinen hahmo, katselee ikkunasta peltomaisemaa. Kylmää ja kaunista, niin oli silloinkin. En tiedä, mikä vie hänet tänä aamuna lapsuusvuosiin, ehkä jokin valonsäde ikkunan karmissa, uninen muisto vai vuosipäivä, mutta sinne hänen mielensä kurkottaa.

On vaikea keksiä sanottavaa, kun terävät muistikuvat tippuvat Marimekon liinalle välissämme. Ei silloin ollut tällaisia aamupaloja, ei tällaisia määriä vaatteita. Oli lapsuus ja oli nuoruus, jotka menivät sodalle. Oli loputtomasti rintamalle ahkerin sormin neulottuja kypärämyssyjä ja villahuiveja, joiden toivottiin lämmittävän miehiä rintamalla. Rintamalle, mistä isä ja veli eivät palanneet. Melkein yhdeksänkymmenen vuoden jälkeen silmistä paistaa suru, riipaiseva, kulunut mutta unohtumaton suru.

Hän jatkaa muistoissaan kansakouluaikoihin, jolloin he siskon kanssa kulkivat aamuhämärissä kylmälle koululle lämmittämään, jotta siellä pystyi aamun valjettua opiskelemaan. Kuinka iltaisin kotona äiti itki myöhään, kun luuli lasten jo nukkuvan ja kuinka laiha hän olikaan tehtyään liikaa talon töitä vain pienimmät lapset apunaan.

Hän hymähtää ja ravistelee päätään, kuin muistoista irrottaakseen, ja samalla tavalla kevät ikkunan takana ravistelee talvea harteiltaan. Hän kysyy jotakin tulevaan lääkärikäyntiin liittyvää ja minä vastaan takellellen, hämmennystäni tasoitellen. Tartun kahvikuppiin saadakseni käsilleni tehtävää ja vien sen tiskialtaaseen. Pyyhkäisen salaa silmänurkkaani ja vannon, etten koskaan enää edes mielessäni mutise yhdestä tiskattavasta astiasta, sillä mikään, mitä voin tänään tai koskaan hänelle antaa elämässä takaisinpäin, on liian vähän.

Lue myös:

Sydämellä Salla: Aamutakissa

Sydämellä Salla: Muistilappuja

Sydämellä Salla: Revityt toppahousut

Sinua voisi kiinnostaa myös

Sydämellä Salla: Heinäkuun sateessa

Sydämellä Salla: Juhannusviikolla

Sydämellä Salla: Kevään pääsky