Vammaisjärjestöihin tulee eri puolilta Suomea viestejä siitä, että henkilökohtaista apua vähennetään tai sen tilalle tarjotaan kotihoitoa. Samalla osa tehtävistä siirtyy kotihoidon työntekijöille.
– Pelko palveluiden heikkenemisestä on niin suurta, että vammaispalveluita ei uskalleta hakea eikä asiakassuunnitelmia päivittää, sanoo järjestö- ja yhteiskuntasuhdejohtaja Sari Kokko Näkövammaisten liitosta.
Kokon mukaan ilmiö näkyy eri puolilla Suomea ja kaikissa vammaryhmissä. Havaintoja on tehty myös järjestöjen selvityksissä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hyvinvointialuekyselyssä.
Kotihoito ja henkilökohtainen apu palvelevat kuitenkin eri tarkoituksia. Kotihoidon tehtävä on tukea arjen perustoiminnoissa selviytymistä. Henkilökohtaisella avulla puolestaan pyritään mahdollistamaan itsenäinen elämä ihmisen omien valintojen mukaan. Monelle se on edellytys esimerkiksi opiskelulle, työssäkäynnille tai harrastuksille.
– Iso osa vammaisista ei tarvitse kotihoidon tarjoamaa hoivaa ja hoitoa. Ilman henkilökohtaista apua ihmiseltä voi kuitenkin jäädä pois lähes kaikki kodin ulkopuolinen elämä.
Muutoksen taustalla vaikuttavat hyvinvointialueiden talouspaineet sekä uuden vammaispalvelulain tulkinnat. Lain siirtymäaika päättyy ensi vuoden lopussa, jolloin palvelut on saatettava uuden lain mukaisiksi.
Kokko pelkää, että palveluiden vähentäminen voi siirtymäajan loppua kohti edelleen lisääntyä.
Toteutuvatko oikeudet?
Ilmiö vaikuttaa myös kotihoidon työhön.
Sopimusasiantuntija Niina Metsälä arvioi SuPeriin tulleiden yhteydenottojen perusteella, että henkilökohtaisen avun tunteja on korvattu kotihoidolla käytännössä kaikilla hyvinvointialueilla.
– Kotihoidon työntekijät ovat jo valmiiksi erittäin kuormittuneita. Vammaisuuden erityispiirteiden huomioimiseen ei työssä välttämättä ole riittävästi aikaa eikä aina osaamistakaan.
Metsälän mukaan työntekijöiden jatkuva vaihtuminen ja kotihoidon käyntien ennakoimattomuus voivat kuormittaa myös asiakasta.
– Ei tämä ole hyvä ratkaisu kenenkään kannalta.
Näkövammaisten liiton Sari Kokon mukaan keskustelussa on lopulta kyse siitä, toteutuuko vammaisten ihmisten oikeus osallisuuteen vai turvaavatko palvelut vain välttämättömimmän arjessa selviytymisen.
