Yhtenä päivänä kuolemme, kaikkina muina päivinä emme.
Ruotsalaisen kirjailijan Per Olov Equistin lausahdus tiivistää tietynlaisen elämänasenteen, mutta se voisi yhtä hyvin kuvata saattohoitokodissa tehtävää työtä. Se on paljon muutakin kuin fyysiseen kuolemaan valmistautumista.
Elämää eletään loppuun saakka, ja niinpä myös saattohoitokodissa vietetään isän- ja äitienpäiviä, jouluja ja juhannuksia. Terhokodissa työskentelevä lähihoitaja Liisa Jokimäki kertoo, että hänen työpaikallaan vietetään toisinaan myös häitä ja kaste- tai nimijuhlia.
– Koronan takia tilaisuudet ovat toki olleet hyvin pienimuotoisia. Normaalioloissa ihmiset järjestävät sellaiset juhlat kuin haluavat.
Jokimäen mukaan lähihoitajalle saattohoito on suurelta osin samanlaista työtä kuin missä tahansa hoitokodissa. On aamu- ja iltatoimia ja niiden välissä muita hoitotoimia, ja ruokailuajat rytmittävät päivää.
– Auttaminen on työn ydinasia, kuten hoitotyössä aina.
Ainutlaatuista osaamista
Liisa Jokimäestä tuli saattohoitaja aikuisiällä. Hän kertoo miettineensä alan vaihtoa pitkään, ja kun työnäkymät matkailualan asiakaspalvelussa alkoivat heiketä, oli aika tehdä haaveesta totta.
Saattohoito alkoi tuntua omalta alalta jo opiskeluaikana. Opettajan ehdotuksesta Jokimäki haki työharjoitteluun Terhokotiin ja jäi sille tielle. Terhokodissa hän on työskennellyt valmistumisestaan saakka, lähes viiden vuoden ajan.
Monelle suomalaiselle Terhokoti tarkoittaa laadukkaan saattohoidon synonyymiä.
Kun Terhokotia ylläpitävä Terho-säätiö ilmoitti syyskuussa koko henkilökuntaa koskevista yhteistoimintaneuvotteluista, suuri yleisö kohahti. Terhokoti sai julkisuudessa huomattavan paljon tukea, ja toiminnan säilyttämistä puolustava adressi keräsi lyhyessä ajassa yli 53 000 allekirjoitusta.
Jokimäki kertoo arvostansa tukea, jota hänen työpaikkansa sai monelta taholta.
– Terhokoti on hyvin kodinomainen paikka. Siellä pystytään olemaan läsnä potilasta varten ja huomioimaan myös omaiset.
Jokainen potilas saa tehdä olonsa kotoisaksi tuomalla mukanaan itselle tärkeitä esineitä ja pukeutumalla miten haluaa. Omaisten lisäksi myös lemmikkieläimet ovat tervetulleita.
Moni potilas nauttii esimerkiksi saunomisesta. Terhokodissa sauna lämpiää tarpeen mukaan ja löylyyn pääsee vaikka suihkusängyssä, jos se ei muuten onnistu.
– Kun potilaan saa ilahtumaan jostain asiasta, siitä tulee molemminpuolinen hyvä olo, että on voinut toteuttaa toiveen.
Lääketieteellisen hoidon lisäksi potilaiden ja heidän läheistensä tukena on sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Jokimäki mainitsee sosiaali- ja perhetyöntekijät, joita tarvitaan esimerkiksi silloin kun potilaalla on nuoria lapsia.
Terhokodissa toimii lisäksi joukko vapaaehtoisia.
– Vapaaehtoistoiminta on tärkeässä roolissa lääkärien ja hoitajien rinnalla. Vapaaehtoiset pitävät potilaille seuraa, käyvät heidän kanssaan ulkona, lukevat kirjaa tai lehteä. He tekevät mitä potilas tarvitsee, joskus vain pitävät kädestä kiinni.
Marraskuun alussa ratkesi, että Terhokodin toiminta omana yksikkönään jatkuu. Yt-neuvotteluiden osapuolet ilmoittivat solmineensa palvelusopimuksen, jolla taataan Terhokotiin riittävästi potilaita lähivuosiksi.
Raadollista mutta palkitsevaa
Terhokodin entinen johtaja Juha Hänninen muistuttaa, että kuolevan potilaan hoito on paljon rankempaa kuin usein annetaan ymmärtää.
– Saattohoito ei ole kädestä pitämistä vaan raakaa työtä. Kun ihminen on lähellä kuolemaa, hänen elintoimintonsa ja psyyke pettävät. Täytyy olla vahva hoitaja, että kestää työn raadollisen puolen.
Kun ihminen on lähellä kuolemaa,
hänen elintoimintonsa ja psyyke pettävät.
Täytyy olla vahva hoitaja, että kestää sen.
Liisa Jokimäki sanoo, että saattohoitokodissa ote työhön on toisenlainen kuin vaikkapa sairaalan vuodeosastolla. Saattohoito ei enää tähtää sairauden parantamiseen vaan potilaan elämänlaadun kohentamiseen.
– Jokainen potilas haluaa elää siinä hetkessä mikä on käsillä. Aina ei tarvita sanoja vaan läsnäoloa ja kuuntelemista, että pystyy olemaan avoin sille, mitä toinen haluaa sanoa ja mikä siinä hetkessä tuntuu hänestä hyvältä tai pahalta. Vaatii tietynlaista luonnetta, että pystyy olemaan läsnä niin vaikeassa tilanteessa.
Toinen puoli työstä on se, joka tekee siitä mielekkään ja auttaa jaksamaan. Liisa Jokimäki kertoo, että omaisilla on mahdollisuus ottaa yhteyttä Terhokodin henkilökuntaan myös kuoleman jälkeen. Jotkut käyvät paikan päällä istumassa ja muistelemassa läheisiään.
Terhokodissa on tapana järjestää vuosittain joulujuhla, johon kutsutaan vuoden aikaan menehtyneiden potilaiden omaiset. Kohtaamiset ovat tärkeitä myös henkilökunnalle.
– Näissä tilaisuuksissa huomaa, kuinka elämä kantaa kuoleman jälkeen.
Vaikeista tilanteista puhutaan työkavereiden kesken ja työpaikka järjestää tarvittaessa työnohjausta tai muuta tukea. Liisa Jokimäki kertoo, etteivät työasiat seuraa useinkaan vapaa-ajalle. Joskus niin käy, varsinkin jos potilas on nuori tai hänellä on pieniä lapsia.
Vastapainoksi Liisa Jokimäki kertoo liikkuvansa paljon. Iloa tuo myös kotona odottava pikimusta cockerspanielin pentu Elsa.
Saattohoitotyötä tekevän on lisäksi hyväksyttävä oma kuolevaisuutensa.
– Jokainen meistä tietysti kuolee, mutta kuoleman merkitys on potilaille ja hänen omaisilleen aina erilainen. Saattohoidossa autamme kuoleman kohtaamisessa, Jokimäki kuvailee.
Terhokodissa työskentelevä lähihoitaja Kirsi Hyväkkö: Saattohoitoa ei tehdä parissa päivässä
