Hoitotyötä ja kauneutta – Kaksi ammattia voi olla rikkaus

Vaikka istuisi vain hiljaa vanhuksen vierellä, lähihoitaja Tuula Vaartajan mielestä työ tuntuu merkitykselliseltä. Yli 40-vuotiaana alalle valmistuneen mielestä hoitotyöstä puhutaan turhan kielteiseen sävyyn.

Tuula Vaartaja ja vanhus.

Tuula Vaartaja kertoo, että vanhusten kanssa oleminen on työn suola. Kun hän saa jonkun hyvälle mielelle, se palkitsee. Kuva: Pihla Liukkonen

Teksti Minna Lyhty

Parturi-kampaaja Tuula Vaartaja oli jälleen pakannut sakset, kammat ja papiljotit laukkuunsa ja kaarsi autollaan kohti hoivapalveluja tarjoavaa Suvantoa Savitaipaleella. Hän kävi siellä työkeikalla kerran kuukaudessa. Työnsä ohessa hän näki hoitotyön arkea.

– Vanhusten hiuksia leikatessa ajattelin, että minäkin haluaisin olla Suvannossa töissä. Olin ollut vuosia yrittäjä ja kaikki tunsivat minut parturi-kampaaja Tupuna. Hoitajan ammatti tuntui ensin kaukaiselta haaveelta, mutta se kypsyi pikkuhiljaa mielessäni.

Tuula oli valmistunut parturi-kampaajaksi vuonna 1989. Ammatinvalinta oli tuntunut yläasteella itsestäänselvyydeltä, sillä kauneudenhoito ja käsillä tekeminen tuntuivat omalta jutulta. Tuula kokee olevansa enemmän tekijä kuin lukija. Valmistumisen jälkeen hän sai neljä lasta, ja vuodet vierivät lastenhoidon ja kampaamotyön parissa.

– Yli nelikymppisenä aloin miettiä, että jos haluan vielä oppia uuden ammatin, sen aika olisi nyt. Minusta tuntui, etten saanut työstäni enää samoja onnistumisen tunteita kuin aiemmin. Hain lähihoitajakouluun ja aloitin opinnot syksyllä 2014. Lopetin yritystoiminnan ja myin työvälineet pois. Jätin itselleni vain yhdet sakset, joilla leikkaisin läheisteni hiuksia.

Rohkeita siirtoja työelämässä

Tuula aloitti jo opintojen alussa keikkatyöt mielenterveyskuntoutujien kodissa. Kannustavat työkaverit auttoivat oppimaan. Opiskeluaikana vahvistui tunne siitä, että ala oli oikea. Valmistumisen jälkeen työt jatkuivat määräaikaisena. 

Vuonna 2017 hän sai vakipaikan vanhusten hoivakodista ja tehostetun palveluasumisen yksiköstä Mäntyharjulta. Kuntoutukseen suuntautunut lähihoitaja halusi aloittaa uransa vanhusten parissa paikassa, jossa häntä ei tunnettaisi entuudestaan. Puolen vuoden päästä Tuula siirtyi Lappeenrantaan pieneen vanhusten hoitokotiin. Työskenneltyään siellä vuoden hän kuuli, että Savitaipaleella on avoinna vakituinen paikka Suvannossa, jossa kiinnostus hoitotyöhön oli aikoinaan syntynyt.

Mainos

– Koin olevani valmis hoitamaan myös tuttuja ihmisiä. Lähetin hakemuksen ja minut valittiin tehtävään.

Yllättävä käänne työuraan tuli jälleen parin vuoden päästä, kun tuttuun mielenterveyskuntoutujien yksikköön haettiin lähihoitajaa. Tuula oli opiskeluaikana toivonut saavansa sieltä vakityön.

–  Minulla oli ihana työyhteisö Suvannossa, mutta ajattelin, että on katsottava vielä tämä kortti. Hain paikkaa ja sain sen. Opiskelin työn ohessa mielenterveys- ja päihdetyön erikoisammattitutkinnon. Huomasin, että työn luonne oli muuttunut opiskeluajoistani. Työhöni kuului paljon etuuksien hakemista ja Kela-kyytien järjestämistä. Ymmärsin, etten pidä byrokraattisista koukeroista ja haluan sittenkin tehdä perushoitotyötä.

Kahden vuoden työskentelyn jälkeen Tuula teki jälleen rohkean siirron. Hän irtisanoutui ja ilmoittautui keikkalaiseksi Suvantoon. Pian hän sai vakityön sieltä uudelleen. Tällä hetkellä työ vanhusten ryhmäkodissa tuntuu itselle parhaalta vaihtoehdolta.

Työyhteisö on voimavara

Kampaamotyössä Tuula kuuli juttuja hoitoalan työyhteisöjen ongelmista. Hän pelkäsi ennakkoon, miten jaksaisi raskaissa työyhteisöissä.

–  En ole joutunut sellaiseen. Olen kokenut jokaisessa työpaikassani, että työyhteisö on ollut voimavara. Aina kun olen vaihtanut työpaikkaa, olen surrut ihanien työkavereiden jäämistä vanhaan paikkaan. Mieheni on lohduttanut minua, että tärkeiksi tulleet ihmiset jäävät elämääni, jos niin on tarkoitettu.

Työpaikoissa on ollut isoja muutoksia, esimerkiksi yksityinen hoitokoti on myyty isolle firmalle. Muutokset ovat monille stressaavia. 

– Suhtaudun muutoksiin niin, että ne tuovat aina myös jotain hyvää. Jos ei sopeudu uuteen tilanteeseen, hoitoala on täynnä vaihtoehtoja. On parempi tehdä siirtoja elämässään kuin jäädä valittamaan.

Jos Tuula näkee työpaikallaan epäkohdan, hän ei ala purnata, vaan haluaa nostaa sen esiin ratkaistavaksi. Siksi hän on lähihoitajan urallaan toiminut jo työsuojeluvaltuutettuna ja varaluottamusmiehenä.

–  Haluan olla perillä työntekijän oikeuksista ja velvollisuuksista. Jokaisen pitäisi tuntea ne. Esimerkiksi ylitöistä on oikeus kieltäytyä.

Tuulaa harmittaa se, että hoitoalasta uutisoidaan kielteisesti. Hän on huolissaan siitä, uskaltavatko nuoret enää tulla alalle.

– Tuodaan esiin vain huono palkka, työtaistelut ja työn raskaus, eikä kerrota lainkaan työn positiivista puolista, vaikka niitä on paljon. Esimerkiksi työssä voi jatkuvasti kouluttautua ja kehittyä. Nautin myös siitä, että pääsen työskentelemään tiiminä erilaisten ihmisten kanssa. Hoitotyö sopii sosiaaliselle ihmiselle.

Saksille tuli käyttöä uudelleen

Kun Tuula Vaartaja lopetti yritystoimintansa, hän uskoi, ettei enää palaisi kampaajaksi. Toisin kuitenkin kävi.  Tämän vuoden alussa hän perusti uudelleen toiminimen ja työskentelee nyt yhtenä päivänä viikossa kampaamossa sekä tekee kotikäyntejä vanhusten luokse. Vuorotyö mahdollistaa kahden ammatin yhdistämisen, sillä kotikäyntejä voi sopia joko ennen iltavuoroa vai aamuvuoron jälkeen.

– Nämä kaksi ammattia tukevat toisiaan. Kampaamossa asiakkaiden kohtaamiset ovat yleensä iloisia. Ne piristävät arkeani. Työ siellä tuntuu nyt harrastukselta, mutta verottaja aina muistuttaa, ettei se ole sitä, hän kertoo nauraen.

Lähihoitajana Tuula tekee 75 prosenttista työaikaa. Hän haluaa, että aikaa jää riittävästi myös palautumiseen ja läheisille. Elämä ei saa olla pelkkää työtä. Hän kerää voimia lenkkeilemällä koiran kanssa ja viettämällä aikaa mökillään. Myös lavatansseissa käyminen tuo iloa. Kuuden lapsenlapsen elämässä mukana oleminen on tärkeää.

– Meitä on viisi sukupolvea, joten oli keksittävä itselle kutsumanimi. Minun 96-vuotias isoäitini on mamma, äitini on mummo ja minä olen vanni. Tiesin yhden isoäidin, jota kutsuttiin vanniksi. Kysyin hänen sukulaisiltaan, onko nimike suojattu. Sain luvan käyttää nimeä.

Salassapitoa molemmissa ammateissa

Tuula kokee, että vuosien työkokemus parturi-kampaajana on antanut eväitä hoitotyöhön. Ihmistuntemus, läsnäolo ja kuunteleminen ovat molempien ammattien perustaitoja. Luotettavuus ja salassapito ovat itsestäänselvyyksiä.

– Kun ihminen istahtaa kampaajan penkkiin, hän rentoutuu ja saattaa avautua. Joidenkin asiakkaiden kanssa olen elänyt mukana elämän iloissa ja suruissa vuosikymmenien ajan. On itsestään selvää, etten kerro kampaamossa kuultuja asioita eteenpäin. Sama koskee hoitotyötä. Kun törmään työn ulkopuolella asukkaan tuttaviin, he saattavat kysellä hänen vointiaan. Joudun ohjaamaan heitä kysymään sukulaisilta. Joskus pelkään heidän pahoittavan mielensä tästä.

Tuula kertoo, että hänellä on sama asenne ihmisiä kohtaan kaikkialla. Kukaan ei ole toista parempi.

–  Iällä, ulkonäöllä ja taustalla ei ole väliä. Kohtaan jokaisen aidosti sellaisena kuin hän on. Toivon, että tämä asenteeni välittyy asiakkailleni kampaamossa, kotikäynneillä ja hoivakodissa.

Entä jos pitäisi valita ammateista vain toinen, kumman Tuula valitsisi?

–  Tykkään molemmista. Jos olisi pakko valita, ottaisin hoitotyön, vaikka se on rankempaa. Viihdyn vuorotyössä ja yrittäjyyden jälkeen nautin varmasta tulosta ja palkallisista lomista. Hoitotyössä toisen ihmisen auttaminen antaa minulle paljon. Vanhustyö on lähellä sydäntäni. Heidän kanssaan jokainen työvuoro on erilainen ja palkitseva.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Kouluyhteisöohjaaja Mika Önkki: ”On tärkeä osata erottaa, milloin kyse on tavallisista teini-iän kuohuista ja milloin vakavammasta ongelmasta”

”Työpäivä voi alkaa avantouinnilla asukkaan kanssa” – Virikeohjaaja Kirsi Sauvala järjestää ohjelmaa palvelutalon asukkaiden arkeen

Lähihoitaja toteuttaa lääkehoitoa koulussa