Saapuessani he istuvat parisängyn omilla puolillaan. Suoraryhtisellä miehellä on käsissään ristikkolehti ja lukulasit nenänvarrella. Niiden ylitse hän vähäeleisesti tervehtii minua vakava ilme kasvoillaan. Vaimolla on tuikkivat silmät ja vilkkaat liikkeet, ja hän lähtee reippaasti minua vastaan, hymyilee ja juttelee, samoja juttuja kuin eilenkin ja toissa päivänä. Miehen ääni korjailee välillä sanomisia ja hetkittäin vaimo näyttää ihan pienen sekunnin ajan hämmentyneeltä, kunnes jatkaa taas, vähän alentuneella äänellä kuiskuttelee minulle, miten tytär aina tulee omien töidensä jälkeen heitä auttamaan. Puuhailemme ja jutustelemme, ihailen hänen notkeuttaan ja sitä, miten kauniisti hän puhuu lapsistaan. Kysyessäni hän kertoo jo syöneensä, mutta piipahdan vaivihkaa tarkistamassa mieheltä, onko varmasti näin. Jämptisti mies kertoo miten asiat ovat, se ruokailu ja kaikki muukin. Kauluspaidan ja henkselien verhoama selkä, ristikkolehden päälle kumartunut niskansa on jollain lailla torjuvan oloinen. Mietin häntä ja heitä lämmittäessäni vaimolle ruokaa.
Mies on ollut työelämässään jollakin lailla verojen kanssa tekemisissä, ja voin helposti kuvitella hänet paneutuneena monimutkaisiin numeroihin ja tarkkaan työhön. Hän on edelleen viimeisen päälle skarppi ja järjestykseen taipuvainen. Millaista on sen elämän jälkeen nyt elää muistiaan menettävän vaimon rinnalla, kokea ettei voi pitää asioita järjestyksessä, kuunnella hyväntahtoista juttelua, jossa faktat ovat vähän sinnepäin. Kuulen, kuinka kovasti mies yrittää pitää yhä asiat suorassa, oikein, ja haluaa tuoda esiin, että hän muistaa, hän tietää. Ymmärtäähän sen. Jossakin siellä korjaamisen takana on hätäännys, pelko kaiken lipeämisestä.
Vaimo kertoo syödessään puutarhastaan ja käsityöstään, ihanan värikkäästä torkkuviltistä, joka hänellä on työn alla. Hän täyttää tilaa hyväntuulisella höpötyksellä, se ei haittaa, että olen kuullut kaiken tämän monesti ennenkin. Hymyilen hänelle ja olen mukana jutussa, kehun torkkupeittoa ja kädenjälkeään. Siirrymme lopuksi takaisin makuuhuoneeseen ja näen sivusilmällä, kuinka mies tarkistaa ikään kuin salaa useamman sanan ristikkoonsa lehden takasivulta. Siinä on jotain liikuttavaa.
Hieron kipugeeliä vaimon jalkoihin ja tuumaan miehelle, että on muuten vaikean oloinen ristikko sinulla siinä, taidat olla aika haka niitä täyttämään, minä kun en saa edes niitä helpompia ollenkaan täyteen. Hän oikaisee selkäänsä, rykäisee ja vilkaisee minua, niinpä, niin hän onkin, hän on aina ollut kova lukemaan ja täyttämään ristikoita. Sen kyllä huomaa, hymyilen. Hän näyttää tyytyväiseltä ja jättää korjaamatta vaimon seuraavan tarinan.
Lue myös:
