Mitkä onkaan pitkän iän salaisuus?

Kuva: Mostphotos

Teksti Sydämellä Salla

Ajoin asiakkaan luo kylmänä pakkaspäivänä, tyrmäävän kauniin maalaismaiseman halki, ja mietin, miten ihmisyyden täyteistä työ kotihoidossa onkaan. Keskellä talvea se voi olla myös pimeää, kylmää ja ajoittain raskasta, mutta lopulta jää päällimmäiseksi aina kokemukset ja inhimillisyys, kohtaamiset erilaisten persoonien kanssa. Muistelin erästä vanhaa asiakastamme, joka jätti jälkeensä niin paljon hersyviä muistoja ja opetti enemmän kuin silloin ymmärsikään.



Hän oli pitkälle muistinsa menettänyt rouva, mutta useimmiten se ei tainnut vaivata häntä enää juurikaan. Muistisairaus on tietyn vaiheen jälkeen armollinen ihmistä itseään kohtaan: sitten kun ei enää muista, ettei muista. Itseään hän ei kuitenkaan ollut koskaan menettänyt. Rouva oli itsenäinen, vahvatahtoinen sissi. Ja se huumorintaju, se taisi vain lisääntyä vuosien kuluessa.

Mainos

Siellä hän sinäkin aamuna viileässä torpassaan otti minut vastaan Oulanka-pipo päässään. Essusta päätellen näytti siltä, että hän oli siivoamassa. Posket punoittivat ja tavarakasoja oli siirtynyt paikasta toiseen eilisen jälkeen. Rouva kertoi minulle heti eteisessä, että odottaa vieraita, ja minä elin mukana, vaikken ollut ollenkaan varma oliko ketään tänään tulossa. Ryppy otsalla oli kuitenkin normaalia syvempi. Huolta aiheuttivat kadonneet kuivakakut, sillä pitihän pöydässä olla tarjottavaa. Pakastimen paikka oli vaihtunut joitain aikoja sitten ja sellaiset asiat äkkiä unohtuvat. Tyrmistyksen määrä oli valtava, kun menimme yhdessä pakkasesta etsimään kakkua. Kukas ihme sen pakastimen tänne on siirtänyt, hyvänen aika! Näytin hänelle, kuinka mikrolla voi sulattaa pakkasesta otettua kakkua. Hän kumartui seuraamaan tarkkaavaisesti ja olkiaan kohauttaen totesi, että kyllähän minä tuon osaan. Mielessäni käväisi, että löydän huomenna kakun mikrosta sinne unohtuneena. Mutta ei se mitään. Pääasia, että rouva koki merkityksellisyyttä ja sai mieluista tekemistä pitkiin päiviinsä.

”Rouvan silmät alkoivat aina tuikkia, kun hän sai kuulla jotain uutta ja ihmeellistä.”

Keittiötä siistiessään hän lausui lorujaan ja naurahteli puoliksi itsekseen, puoliksi minulle. Kunnes sitten tuhahti leivän muovipussi kädessään, että tämä on kauheaa, tämä muovin määrä. Mihin tämä maailma oikein joutuu tämän kaiken muovin kanssa! Vieraat olivat jo unohtuneet, ja nyt mielen päällä oli tämä. Yhdistelmä ajankohtaista ympäristöasiaa sataa vuotta lähestyvän mummon totisilla kasvoilla oli hykerryttävä.

Minä siinä sitten yhdyin muovin parjaamiseen. Juttelimme lopun ajan käynnistäni muun muassa muovin keräyksestä ja kierrätyksestä. Rouvan lähes sokeat silmät alkoivat aina tuikkia, kun hän sai kuulla jotain uutta ja ihmeellistä. Luulen, että se on pitkän iän salaisuus: Pysyä avoimena uudelle, säilyttää uteliaisuus maailmaa ja elämää kohtaan.



Lähtiessäni hän saattoi minut ovelle. Lakaisi riuskasti lumet portailta pipon tupsun heilahdellessa, ennen kuin ehdin sitä itse tehdä. Toivotimme hyvät päivän jatkot, kehotin häntä olemaan kunnolla. Hän nauroi ja sanoi, että samoin. Pikkuinen hahmo kotiportailla luuta kädessä, essu tiukasti vyötärölle sidottuna. Se on kuva, jonka hänestä painan muistoihini.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Sydämellä Salla: Pikkulotta

Sydämellä Salla: Aamutakissa

Sydämellä Salla: Muistilappuja