Luopumisia ja Fazerin sinistä

luopuminen

Kuva: Mostphotos

Teksti Sydämellä Salla

Elämän luopumisten pitkässä listassa omanarvontunto ja itsenäisyys kulkevat usein siellä vanhuuden puolella. Kun takana on kokonainen elämä ja jäljellä enää vähän mistä luopua, tahtoo moni pitää niistä kovasti kiinni. Se on helppo ymmärtää.

Hän kaatui eilen. Hän on yhdeksänkymmenen ylittänyt, tuikkivasilmäinen sisupussi. Menetysten määrä on mittaamaton hänen elämässään ja se tyyneys ja viisaus, millä hän niihin on suhtautunut, on syvästi kunnioitettavaa. Niin kovin paljossa pärjännyt, aina itseään ja muita kannatellut, makasi siinä huoneensa lattialla. Ei saa auttaa, minä pystyn kyllä, hän aina sanoo. Nyt hän tarvitsi apua, ja antoi sen tapahtua, kun ei muuta voinut.

Mainos

Ei sattunut pahasti, onneksi. Asettelin tyynyn hänen päänsä alle, kohotin hartioita. Minä hänen yläpuolellaan, hän avuttomana maassa maaten. Hän puristi nyrkkiään yhteen ja toisteli ettei koskaan ole näin käynyt. Minä lohdutin, että älä huoli, kaikille sellaista joskus sattuu. Ja siinä välillämme se väreili, luopuminen. Autettavaksi antautuminen. Meille ihan arkipäivää, hänelle askel kohti itsestään luopumista.

Kun hän sitten istui turvallisesti sängyllään ja totesimme ettei mihinkään satu, ja rollaattori oli taas tukevasti käden ulottuvilla, hän kurotti lompakkoaan ja kuiskasi: ”Paljonko olen velkaa?”

Minä naurahdin vähän mutta vakavoiduin sitten, hän oli ihan totinen. Sanoin, että tämä kuuluu työnkuvaan. Hän ei antanut periksi, vaan kaivoi viidenkympin seteliä pussukastaan. Vasta kun selitin etten mitenkään voi ottaa rahaa vastaan, että joudun sellaisesta vaikeuksiin, hän myöntyi huokaisten.

Sain kiinni tunnelmasta. Miltä hänestä mahtoikaan tuntua. Maasta nostamisen korvaaminen oli tärkeää, hänelle. Se piti häntä vielä kiinni itsenäisyydessä, asioiden hallinnassa.

”Mitä jos tehdäänkin niin että järjestät minulle suklaata, kyllähän sinä tiedät, miten tykkään suklaasta?”, sanoin sitten. Hän nosti päänsä, ihan kuin ryhti kohenisi. ”Tehdään niin!”, hän katsoi minuun silmät tuikkien.

Tänään hän pyysi minua luokseen. Kymmenen kertaa käytetyssä lahjapussissa hän ojensi minulle Fazerin sinistä kaksin kappalein. Niin mielissään, niin tyytyväisenä, että tunnen silmieni kostuvan. Halaan häntä, kiitän kovasti, ei olisi tarvinnut.

Me kuitenkin kumpikin tiedämme, että kyllä tarvitsi.

Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Huippumummo

Kylähullu