Hoitoalan termistö ja kieli ovat muuttuneet melko paljon sen noin 50 vuoden aikana, jolloin olen asiaa edes jollakin tavalla havainnoinut. Osa muutoksista on selventäviä ja siten tarpeellisia. Osassa mennään myös ajan hengen mukaan: apuhoitaja, perushoitaja, lähihoitaja.
Minun lapsuudessani ei enää oltu ”hulluja”, mutta ”mielisairaita” oltiin. Nykyään ollaan ”mielenterveysongelmaisia”. Tämä on malliesimerkki siitä, että sanoista on tullut pidempiä, neutraalimpia ja vaikeaselkoisempia. Uuden sanamuodon koetaan loukkaavan mahdollisimman vähän hoidettavaa ja hänen lähipiiriään.
”Hullun” lisäksi meillä on joukko vähemmän leimaavia viisikirjaimisia sanoja, joiden käyttö on vaakalaudalla. En itsekään oikein tiedä, ovatko sekä ”sokea”, ”kuuro”, ”mykkä” että ”rampa” kaikki käyttökelpoisia. Joku pitää ”sokeaa” ytimekkäänä yleissanana, toinen ”näkövammaista” asiallisempana.
”Potilas”-sanankin käyttö on vähentynyt, tilalle on tullut usein ”asiakas”. Tällä halutaan korostaa hoitotilanteen tasa-arvoisuutta, näin arvelen.
Sitä en ymmärrä, että ”vanhus” korvataan ”ikäihmisellä” tai ”seniorilla”. Onko vanhuus niin hävettävä asia, että se pitää kadottaa ja korvata konstikkaan neutraalilla tai ulkomaalaisperäisellä sanalla? Ja eikö vauvakin ole ikäihminen: ikää on jo kertynyt selvästi yli nolla vuotta.
Vauvoista puheenollen. Voitaisiinko vauvoja alkaa kutsua ”junioriasiakkaiksi”?
