Toistuva tyrmääminen ja mitätöinti saavat meidät varuillemme. Kukaan ei halua näyttää taitamattomalta, ymmärtämättömältä tai tietämättömältä. Kuitenkin me kaikki olemme kaikkea sitä, ainakin joskus.
Niinpä alamme varsin nopeasti valikoida, mitä sanomme. Ei tarvita kuin kolme yliolkaista ei-sanaa, kun uskalluksemme ja ideointihalumme hälvenee, kertoi vastaanottohoitajien ja osastonsihteerien opintopäivillä huhtikuussa puhunut vuorovaikutus- ja improvisaatiokouluttaja Outi Mäenpää.
Alamme vaistomaisesti peilata kohtaamaamme kritiikkiä. Sanomme helposti itsekin, että taisikin olla ihan tyhmä idea, antaa olla.
Hankalaksi asian tekee se, että toimimme samalla tavalla silloinkin, kun kritiikki kumpuaa penseistä ennakkoasenteista tai piintyneistä tavoista eikä mistään todellisesta syystä. On helppo vain sanoa ei, kun on itse ajatellut asian toisin, tai tottunut johonkin tapaan toimia. Muutoksen toivominen saattaa tuntua uuvuttavalta tai saada meidät tuntemaan olomme aiheetta arvostelluiksi tai vanhanaikaisiksi.
Jotta ryhmän toiminta pysyy elinvoimaisena ja kehittyy, olisi hyvä pohtia sitä, miten ideointia ja osallistumista kannustetaan, vaikkei kaikkia ajatuksia voitaisi nyt toteuttaa. Tarvitaan sekä uusi vakiovastaus että tietoista kehonkieltä.
Rohkaiseva, keskustelua eteenpäin vievä ja innostava vastaus menee näin: Joo, ja. Ja-sanan perään lisätään jotakin, joka kehittää ajatusta edelleen. Esimerkiksi voisi sanoa, että Joo, ja selvitetään vielä tarkemmin, voisiko se toimia. Kehonkieltään pitää myös vahtia. Jos kehon kieli kääntyy poispäin, kädet menevät puuskaan tai kulmat kurttuun, kyllä-sanasta häviävät tehot. Kehonkieli toimii aina nopeammin ja vakuuttavammin kuin sanat.
Rento ja avoin asenne sekä mielessä että kehossa ovat parhaita tapoja luoda turvallinen ympäristö niin sille, joka uskaltaa ehdottaa kuin heille, jotka ehdotuksen kuulevat.
