Seurasin erään sairaalan vuodeosaston arkea taas kerran. Hoitajia oli vähän. Muistisairailla potilailla vaivoja ja asiaa sitäkin enemmän.
Suhteellisen hyväjalkaisia vanhuksia käveli osaston käytävillä rollaattorin kanssa tai ilman. Osalla heistä oli asiaa minulle, ulko-ovi saattoi olla kadoksissa. Jotkut istuivat kysymysmerkkinä ryhmähuoneessa sänkynsä laidalla voivotellen elämänsä kurjuutta. ”Missä kaikki ovat?”
Kun muisti pettää tai sitä ei juuri ole, olo on varmasti ahdistava. Yllättäen jotkut paremmassa kunnossa olevat potilaat pitivät huolta heistä, joiden tuska oli ylimmillään. Nämä suhteellisen hyväkuntoiset auttajavanhukset terapoivat omien huoliensa keskellä myös itseään, kun saivat olla hyödyksi ja lohduttaa heikompia huone- ja osastotovereitaan.
Vaikka tämä on sanottu tuhansia kertoja, on vaikea käsittää, miksi muistisairaat joutuvat olemaan niin paljon yksin kalseilla osastoilla. Tai kotonaan. Tuossa vaiheessa ihminen mielestäni tarvitsee yhtä paljon hoivaa kuin pieni lapsi. Ei heitäkään jätetä yksin ahdistumaan.
Jokaisen vanhuksen viereen ei voi istuttaa hoitajaa. Omaiset eivät voi muuttaa osastoille. Kuuluisa muotimantra hoidon tehostamisesta kuulostaa tässäkin tapauksessa huonolta vitsiltä, kun hakusalla yksinkertaisesti on niitä kuuluisia käsipareja eli ymmärtäviä ammattihoivaajia. Heihin satsaaminen ei valitettavasti ole nykyaikaa.
Muistisairaiden vertaistuki tuntuisi toimivan ainakin joissakin tapauksissa. Haetaanko ulkomailta mallia ja laitetaan mummut ja papat hoivaamaan toisiaan? Jos ennen perhe ja suku pitivät tiiviisti yhtä ja huolehtivat omistaan, nyt apuna olisi nykyaikainen potilastila, jossa yhteisiä murheita hoivattaisiin pienin elein unholaan hoidettavien kesken.
