Vaihdoin 30 vuotta kestäneen konttorityön lähihoitajaopiskeluihin viime syksynä. Ajattelin tuulettaa päätä ja kokeilla vanhoilla päivillä, miltä tuntuu tehdä muutakin kuin lehtityötä eli lähinnä näppäimistön naputtelua. Kun paikka oppisopimusopiskelijaksi järjestyi melko vaivatta, ei muuta kuin uusille laduille, kun vielä kelpaa ennen eläkeikää.
Hoitaminen ja hoivaaminen ovat kovaa työtä. Työntekijöistä on pulaa. Pärjäisinkö minä tällaisella vähemmän muodikkaalla mutta vaativalla alalla? Olin SuPer-lehden toimittajana 15 vuotta, joten näin hoitotyötä monelta kantilta ja kuulin satoja tarinoita alan tekijöiltä. Kun hoitaminen ammattina lisäksi oli tuttua lapsuuden kotioloista asti, uskalsin näillä pohjilla hypätä puolitutulle alalle kokeilemaan oikeaa työntekoa.
Yhtenä ylevänä taka-ajatuksena oli, että kaikkialla kaikuvista ja itsekin viljelemistäni ”jotain tarttis tehdä hoitajapulalle” -kommenteista oli otettava askel eteenpäin. Ollaanko tässä nyt sankareita, jotka pelastavat hoitoalan? No ei ihan sentään.
Ainakin oppisopimusopiskelijaksi pääseminen oli melko vaivatonta. Halusin päihde- ja mielenterveyspuolelle, ja sinne pääsin. Työpisteenkin sai käytännössä valita. Kukaan ei sanonut, että kiitoksia mielenkiinnosta, mutta valitettavasti meillä ei nyt ole sinulle sopivaa paikkaa.
Olen neljä päivää viikossa työpaikallani päihteiden käyttäjien tukiasunnoilla. Yksi viikkopäivä on pyhitetty opiskelulle kotona ja oppilaitoksella. Opiskeluuni ehti kertyä 30 vuoden tauko. Koulun penkille lähdin siis tuoreena ja vailla turhia tulevaisuuspaineita, joita takavuosikymmeninä iskettiin selkään. Vihdoinkin harmaatukkaisena kykenisin olemaan kypsä koululainen, joka poimii opetuksen massasta oleelliset osat turhia pänttäämättä. Osittain olen pysynyt suunnitelmassa, osittain en: kun sain neljännen hylkäyksen yleisopintoihin kuuluvasta ympäristöosaava-testistä, purskahdin itkuun.
Olen kirjoittanut monta lehtijuttua työpaikkojen olosuhteista ja työkäytännöistä. Ei ole yllätys, että työntekijänä nämä asiat kohtaa eri tavalla, kun jokainen tilanne tässä ja nyt on ainutlaatuinen. Hienot teoriat ja strategiakaaviot voi unohtaa, jos päihteidenkäyttäjän kohtaaminen silmästä silmään ei toimi. Pitää jaksaa kuunnella loputtomasti. Ja hyvä supliikki helpottaa.
Jonkinlaisen voiton olen haparoivina ensikuukausinani saanut työpaikalla. Minulle on keksitty lempinimi, joka riemastuttaa asukkaita silloinkin, kun kaikki ottaa rajusti päähän:
”Kato, nyt sieltä tulee honkkelikin paikalle!”
