Hoidettavien tunteminen on valttia lähihoitajan työssä – yhtä hoitokaavaa ei ole

asiakkaan kohtaaminen

Ensikontakti on tärkeä, kun huonona päivänään joku riehuu, rikkoo tai uhkailee, kirjoittaa Jukka Järvelä kolumnissaan. Kuva: Mostphotos

Teksti Jukka Järvelä

Oppisopimusopiskeluja on takana yksi vuosi. Aika työpaikoilla ja koulunpenkilläkin on osoittanut, että lähihoitajan työ on monipuolista. Se on myös raskasta vuorotyötä eikä työntekijä voi vapaasti viilailla työaikojaan. Niinhän se taitaa olla kaikilla duunareilla. Ja vielä palkkaus – ei siitä sen enempää. Mutta työn tekeminen ihmisten kanssa kannattaa aina.

Viime kolumnissa jäin siihen, että jännitin ensimmäistä näyttöäni hoitotyön syvässä ytimessä. Oli se iso askel. Teinivuosilta tuttu kylmä hiki tirahteli kainaloissa, kun voidepurkit mukana astelin halvaantuneen vuodepotilaan katetriletkujen äärelle katsomaan, ovatko haavat kunnossa.

Nollasta lähdettiin, mutta harjoitteluviikoilta oli kertynyt sen verran rutiinia, että näytön arvosanaksi tuli kuin tulikin keskinkertainen kolmonen. Hoidettavien tunteminen on valttia tässä työssä, ainakin itselleni. Päivä päivältä oppi tunnistamaan, mihin asentoon käsi tai tukityyny kullekin oli aseteltava. Vähitellen sisäisti, millä tahdilla tilanteissa edetään. Yhtä hoitokaavaa ei siis ole.

Nykytehtävissä päihde- ja mielenterveyspuolellakin asukkaan tunteminen on iso juttu. Se, miten toista ihmistä lähestyy. Ensikontakti on tärkeä, kun huonona päivänään joku riehuu, rikkoo tai uhkailee. Menenkö minä tapahtumiin täysillä mukaan johtajan elkein vai tarkkailenko sivusta? Tai jotain näiden väliltä.

Olen mielenkiinnolla havainnoinut, että henkilökunnalla on monenlaisia lähestymistapoja, kun on aika toimia. Joku ottaa heti näkyvästi paikkansa, etenee ohjekirjan tarkkuudella ja perustelee samalla selvästi tekonsa. Mitään ei tehdä väärin, mutta rohkeutta tällainen vaatii. Itse olen nöösipoikana katsonut parhaaksi seurata asioiden etenemistä hieman sivusta. Korkeintaan väistelen lentäviä esineitä ja estän pahimpia tuhoaikeita seisomalla strategisesti oikeassa paikassa. Hieman saatan siinä hyssytelläkin, kun tilanne on räjähtämässä.

Huutokisaan en rupea. Moni kokenut työntekijä käyttää rohkeasti sanan säilää, eikä tällainen käytös katso fyysistä kokoa tai sukupuolta. Kuittailua ja tyhjänjauhamista kyllä harrastan, mutta vain silloin, kun tunnen toisen osapuolen hyvin ja ilmapiiri on letkeä. Useimmiten saan naljailua takaisin. Lisääkö tällainen peli luottamusta minun ja ohjattavien välillä? Jos ohjaaja salakavalasti ohjaa hyvinä hetkinä, niin pahan paikan tullen ei tarvitsekaan tykittää rauhaa maahan?

Kun varsinaiset päihde- ja mielenterveyspuolen opinnot joskus talvella alkavat, olen todella valmis uppoutumaan ensikontaktin merkitykseen.

Kirjoittaja on lähihoitajaopiskelija ja SuPer-lehden entinen toimittaja.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Kirjaviisautta käytäväpsykologille

Oikeaa hoitotyötä, osa 2: Päihdeyksikössä pohdittiin asukkaalle parempaa tulevaisuutta

Lähihoitajaopiskelijan havaintoja: Jos puhuminen rauhoittaa, niin voi rauhoittaa tanssiminenkin