Ammattiliitot, SuPer muiden mukana, osallistuvat joka vuosi mitä erilaisimpiin tapahtumiin ympäri Suomen. Otamme osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, edustamme tapahtumissa ja messuilla, näymme ja kuulumme mielenilmauksissa.
Yksi tapahtuma tuntuu kuitenkin vuodesta toiseen herättävän kiihkeitä tunteenpurkauksia. Tämä tapahtuma on Helsinki Pride. Tänäkin vuonna SuPerin somesivuilta sai lukea jopa uhkauksia erota liitosta sen vuoksi, että olemme mukana tapahtumassa. Liiton ei kuulemma kuulu puuttua ihmisten parisuhteisiin tai seksielämään, vaan keskittyä asioihin jotka sille kuuluvat. Meillä kun Suomessa ei muka ole syrjintää suuntautumisen tai sukupuolen vuoksi. Kyllähän meillä homo saa olla ihan vapaasti!
Tietenkin parempi palkka ja hyvät työehdot ovat äärimmäisen tärkeitä asioita ammattiliitolle. Niin on myös ihan jokaisen jäsenen puolustaminen. Suomessa on laillista mennä naimisiin myös samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa, mutta se ei vielä tarkoita etteikö meillä esimerkiksi transihmisiä tai seksuaalivähemmistöön kuuluvia syrjittäisi. Ei maailma sateenkaarikansan kannalta ole vielä ollenkaan valmis, eikä valitettavasti myöskään tasa-arvoinen työelämä.
Olen vielä nyt 2000-luvulla kuunnellut, kuinka työpaikalla ihan vakavissaan pohditaan, voiko lesbon työkaverin tai harrastustoverin kanssa mennä yhtä aikaa pukuhuoneeseen, vai ”katteleeko se mua sillai”. Olen kuullut, kuinka aikuiset ihmiset supattelevat, naureskelevat tai kauhistelevat selän takana toisen enemmistöstä poikkeavaa parisuhdetta. Pahimmillaan joku julistaa ääneen kuinka sellainen ja tällainen ei ole normaalia tai tervettä. Kaikki tämä on selkeää syrjintää ja kiusaamista, ja sitä tapahtuu myös hoitoalalla.
Tasa-arvolaki velvoittaa työnantajia, joilla on vähintään 30 työntekijää, laatimaan tasa-arvosuunnitelman. Hyvässä suunnitelmassa on otettu huomioon myös sukupuolivähemmistöt, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu. Veikkaan, että aika monelta työpaikalta suunnitelma puuttuu tai se pölyttyy jossakin esimiehen mapissa.
Pari vuotta sitten keskustelin Setan senioriaktiivin kanssa. Hän kertoi, että omassa kotikaupungissanikin on ikäihmisiä, jotka piilottavat samaa sukupuolta olevan kumppanin kuvat kotihoidon tullessa käynnille. Joku ei uskalla pyytää, että hoitaja auttaisi tänään pukemaan mekon ylle ja helmet kaulaan, koska asiakkaan postilaatikossa nyt lukee Matti Meikäläinen eikä Maija Meikäläinen. Kaapista ei pääse aina ulos edes vanhana, ja pahimmillaan hoitajan asenne sysää ihmisen sinne takaisin yhä uudelleen ja uudelleen.
Syrjimätön ja tasa-arvoinen työelämä ei ole vielä valmis. Siksi myös ammattiliittojen on pidettävä jäsentensä puolia osallistuen marsseille, myös Pride-marssille. Jos lähdemme sille tielle, etteivät kaikkien oikeudet työelämässä ole yhtä tärkeitä, olemme pelottavalla polulla. Minkä ryhmän oikeuksia jättäisimme seuraavaksi ajamatta? Ikääntyvien työntekijöiden? Vajaatyökykyisten? En uskalla edes ajatella pidemmälle. Onneksi SuPerille jokainen jäsen on yhtä tärkeä ja kaikkien oikeutta tasa-arvoiseen työelämään ajetaan rohkeasti ja näkyvästi.
Kirjoittaja on superilainen lähihoitaja Hattulasta.
