Omasta ryhmästä eristäminen on lapselle raastava kokemus. Ihmislajin geenimuistiin satojen vuosituhansien aikana ohjelmoitunut hälytyskello pärähtää soimaan: olet yksin – olet vaarassa!
– Tutkimusten perusteella tiedetään, että ulkopuolelle jättäminen aktivoi saman aivoalueen kuin kivun tunne. Poissulkeminen tuntuu lapsesta todella pahalta, päiväkodin inkluusiosta elokuussa väittelevä Tiina Kuutti kertoo.
Oma ryhmä antaa paljon muutakin kuin turvallisuutta. Yhdessä muiden kanssa lapsi oppii odottamaan vuoroaan, pitämään puolensa, neuvottelemaan ja pyytämään anteeksi. Ryhmän ulkopuolella ei ole yhteenkuuluvuuden tunnetta eikä yhteisiä ilon ja surun hetkiä.
“Totta kai lapsi turhautuu, se saattaa tulla aggressiiviseks sen takii, et hän ei tuu kuulluks ja ymmärretyks.”
Oma ryhmä on lapselle niin tärkeä asia, että ryhmästä ulos sulkemisen luulisi olevan varhaiskasvatuksessa kiellettyjen asioiden listan kärjessä. Kuutin tulosten perusteella näin ei kuitenkaan ole.
– Osa lapsista sivuutetaan tai jätetään ulkopuolelle. Näin toimiessaan päiväkodin aikuiset luovat ympäristön, jossa poissulkemisesta tulee lastenkin hyväksymä toimintatapa, Kuutti sanoo.
Ryhmään kuulumisen keskeinen rooli lapsen kehityksessä on tutkimuksissa moneen kertaan vahvistettu tosiasia. Päiväkodin todellisuus ei kuitenkaan synny pelkästään tieteen faktoista. Siihen vaikuttavat myös ryhmän aikuisten arvot, asenteet ja ennakkoluulot.
– Lasten kuuluminen joukkoon on päiväkodin aikuisista kiinni, ja osallisuuden toteutuminen on aikuisten vastuulla, Kuutti alleviivaa.
Yhteistä iloa ja diagnoosipuhetta
Aikuisten arvojen ja asenteiden pohjalta päiväkotiryhmään kehittyy toimintaa ohjaava sosiaalinen todellisuus, eräänlainen hiljainen johtosääntö, joka kertoo ”miten asiat meillä tehdään”.
Tämän todellisuuden sisällä ryhmän lapset ja aikuiset päivänsä viettävät. Ryhmään asettunut puhe- ja toimintatapa voi suosia tai olla suosimatta ryhmään kuulumista, ja se voi Kuutin mukaan myös vaihdella tilanteen mukaan.
– Yhteenkuuluvuuden varaan rakentavissa inklusiivisissa päiväkotiryhmissä lapsista puhuttiin myönteisesti ja ymmärtäen. Me-muoto ja puheessa kuulunut yhdessä tekemisen ilo kertoivat, että aikuiset tunsivat aidosti kuuluvansa lasten kanssa samaan ryhmään.
”Meillä oli vappudisko, soitimme musiikkia ja tanssimme. Näin, kuinka paljon lapsi nautti siitä. Siellä oli paljon tapahtumia, hälinää ja vauhtia, ja hän nauroi aivan sydämensä pohjasta.”
Yhteenkuuluvuutta vähemmän rakentavissa eksklusiivisissa ryhmissä aikuiset keskittyivät kuvailemaan lasten ongelmia diagnoosikielellä.
– Lapsen ajatukset ja kokemukset jäivät puheessa taka-alalle. Eksklusiivisesti asennoituva aikuinen miettii rooliaan ulkopäin ja eristää itsensä lapsista yleistyksillä ja diagnooseilla.
Rajat eivät olleet ehdottomia, eikä yksittäinen työntekijä välttämättä edustanut selvästi jompaa kumpaa suuntaa. Kuutin mukaan moni työntekijä häilyi jossakin eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden välimailla ja taipui suuntaan tai toiseen tilanteen mukaan.
– Aikuinen saattoi suhtautua johonkin lapseen yleensä ottaen ymmärtävästi ja inklusiivisesti, mutta leikkitilanteissa asenne muuttui. Jos lapsi ei osannut leikkiä aikuisen odotusten ja sääntöjen mukaan, hänet siirrettiin leikistä pois.
Kuutti muistuttaa, ettei lapsen poistaminen leikkiryhmästä ole aina väärin, ja joissakin akuuteissa tilanteissa niin pitääkin tehdä.
– Joskus lapsen on helpompi rauhoittua toisessa tilassa, mutta silloinkin työntekijöiden pitää huolehtia siitä, että yhteistä toimintaa päästään tilanteen rauhoituttua jatkamaan. Jos sama lapsi siirretään sivuun viikosta ja kuukaudesta toiseen, syy ei ole lapsessa vaan aikuisessa.
Työn vähättely vie kehityshalut
Kuutti ei pidä ulossulkevaa kasvatusasennetta yksittäisen ammattilaisen persoonallisuuspiirteenä tai työyhteisön pysyvänä ominaisuutena. Ajattelu- ja toimintatavan vaihtaminen on mahdollista, mutta helppoa se ei ole.
– Inklusiivisuutta voi oppia, mutta se vaatii yhteistä ja raadollisuuteen asti rehellistä pohdintaa siitä, miksi meidän ryhmässä toimitaan näissä tilanteissa niin kuin toimitaan.
Ulossulkevaan työtapaan voi olla monta syytä. Työntekijäpulaan usein vedotaan, mutta Kuutin mielestä sillä ei voi aina perustella lapsen perustarpeen vastaista toimintaa.
– Eniten suuntaan vaikuttavat työntekijöiden asenteet ja tiimin tuki. Toki sekin on tärkeää, jääkö varhaiskasvatuksen ammattilaisille kiireiltään tarpeeksi aikaa pysähtyä pohtimaan asioita yhdessä.
”Me laitetaan huone lukkoon, väliovi kiinni, ja todetaan, että tämä leikkii täällä ja teillä on leikit tuolla.”
Kuutin mielestä julkista keskustelua leimaa tällä hetkellä varhaiskasvatuksen merkityksen väheksyntä. Ikään kuin lapsia pystyisi päiväkodissa kasvattamaan kuka tahansa.
– Inklusiivisen ryhmätoiminnan toteuttaminen vaatii vankkaa osaamista. Varhaiskasvatuksen julkinen väheksyminen turhauttaa alan ammattilaisia, ja turhautuminen vähentää intoa kehittää omaa ammattitaitoa.
Epävarmoina aikoina paluu perusasioihin auttaa.
– Pitää pysähtyä miettimään lapsen näkökulmaa. Lapsi tarvitsee osallisuutta, ja varhaiskasvatuksessa lapsen etu on asia numero yksi. Varhaiskasvatusryhmässä aikuisten tehtävä on olla lapsen puolella.
Tutkija tapasi päiväkodin ihanat aikuiset
Koulun ja varhaiskasvatuksen inklusiivisuus on ikuisesti kuuma keskustelunaihe. Tunteita nostattavat erityisesti ryhmäjaot: jotkut kannattavat lapsen tukemista mahdollisimman pitkälle yleisessä ryhmässä, toiset taas vaativat ”häirikkölasten” eristämistä omiin ryhmiinsä.
Tiina Kuutin väitöstutkimuksen näkökulma inkluusioon on toinen. Kuutti ei tutki sitä, millä perusteella lapsia jaetaan erilaisiin ryhmiin vaan sitä, mitä ryhmien sisällä tapahtuu, olipa kyse sitten yleisestä, integroidusta tai erityisestä ryhmästä.
– Minua kiinnosti ennen kaikkea se, miten missä tahansa varhaiskasvatusryhmässä luodaan kaikille lapsille sellainen olo, että he tuntevat kuuluvansa joukkoon, ja että jokaisella on mahdollisuus kaverisuhteisiin.
Tutkimukseen osallistui 26 varhaiskasvatuksen ammattilaista kahdeksasta varhaiskasvatusryhmästä. Haastatellut työskentelivät erityisryhmissä, integroiduissa erityisryhmissä ja tavallisissa lapsiryhmissä. Mukana oli varhaiskasvatuksen lastenhoitajia, varhaiskasvatuksen opettajia, erityisopettajia, henkilökohtaisia avustajia ja ryhmäavustajia.
Tutkimus käsittelee inklusiivisen varhaiskasvatukseen rajoja, esteitä ja toivoa. Haastattelujen lisäksi Kuutti havainnoi päiväkotiryhmiä paikan päällä.
Kenttä oli Kuutille ennestään tuttu, sillä hän on kouluttautunut sekä varhaiskasvatuksen opettajaksi että luokan- ja erityisopettajaksi, ja työkokemustakin löytyy kaikilta näiltä aloilta. Tällä hetkellä hän toimii yliopisto-opettajana Itä-Suomen yliopiston varhaiskasvatuksen opettajakoulutuksessa.
– Osa haastatteluista veti surulliseksi, kun selvisi, ettei osallisuus toteudu kaikilla lapsilla, tutkija muistelee.
Toivoa ja iloa Kuutti löysi inklusiivisten lapsiryhmien päivittäisiä puuhia havainnoidessaan.
– Lapset ja aikuiset iloitsivat leikistä yhdessä, ja aikuiset todella kokivat olevansa samaa ryhmää lasten kanssa. Oli upeaa seurata, miten joukko ammattitaitoisia ja aivan ihania aikuisia teki töitä sen eteen, että jokainen lapsi tuntisi kuuluvansa joukkoon.
Väitös
Inklusiivisen varhaiskasvatuksen rajat, esteet ja toivo. Itä-Suomen yliopisto 2026.
Suorat lainaukset otettu Tiina Kuutin tutkimuksesta.
Lue myös:
Puiden alla kasvatetaan ihmisiä – Luontopäiväkodissa mennään metsään joka päivä
Viittomakielinen lastenhoitaja Avram Leinonen: ”Lapsen omaa kieltä ei voi korvata tulkkauksella”
