”Tiedän, että pystyn tähän”
Jani Seppälä, 50, Tampere.
Tekee lähihoitajan tutkinnon valmiiksi kesällä 2022.
”Olen toiminut järjestyksenvalvojana melkein parikymmentä vuotta. En ikinä hakeutunut alalle, mutta minua kiinnosti tapahtumat ja musiikkikeikat. Tein alkuun yksittäisiä hommia, kun olin käynyt kurssit ja kortit. Kaverin kautta päädyin Tullikamarille ja aika nopeasti pääsin vakituiseksi ja ykköstyypiksi. En olisi jaksanut mitään perinteistä yökerhoa, mutta tuolla illat olivat erilaisia.
Lopulta jatkuva toiminta ja skarppina oleminen alkoi väsyttämään, alkoholin käyttöäkin on nähnyt niin paljon. Aloin kaivata rauhallisemmalle alalle.
Minulle tärkeää on, että tuntisin kehittyväni työni kautta ja että siinä olisi sisältöä, se olisi jotenkin olennaista ja tärkeätä työtä. Näin viisikymppisenä koin, että lähihoitajan rekrykoulutus oli minulle sopiva tapa opiskella. Meistä jokainen voi olla tilanteessa, jossa tarvitsee näitä palveluja.
Työ ikäihmisten tehostetun palveluasumisen parissa on ollut aika lailla sitä, mitä odotinkin sen olevan. Tämä on vaativa ala, mutta edellisessä työssäni olen nähnyt paljon, melkein kaiken mitä voi nähdä. Tiedän, että minä pystyn tähän. Se tuo jonkinlaista työylpeyttä.
Molemmilla aloilla vahvuuteni on rauhallisuus, pystyn toimimaan joka tilanteessa. Se että olen tottunut tarkkailemaan ihmisiä, on vanhuspuolellakin tärkeää esimerkiksi lääkehoidossa. Havainnoimalla toimintaa ja reaktioita voi lukea, jos kaikki ei ole ihan kohdallaan.
Molemmat alat ovat asiakaspalvelua, mutta toimintatavat aiemmalla alallani olivat mustavalkoisempia. Ravintolassa asiakkaat eivät voi sooloilla tai heidät poistetaan sieltä. Nykyisessä työssäni kaikki toiminta lähtee asiakkaasta. Meidän pitää pystyä toimimaan asiakkaan ehdoilla.
Työn palkitsevuus on pienissä hetkissä, joista tulee hyvä mieli. Kerran yksi asukas seurasi sivusta, kun avustin ruokailussa toista asukasta ja sanoi, että tein sen hyvin. Yhden asukkaan kanssa juttelimme syvällisempiä elämästä ja kiitimme keskustelusta toisiamme. Vaikutuksen teki myös erään menehtyneen asukkaan omainen, joka oli niin kiitollinen hoitajien työstä, että mietti itsekin vapaaehtoistyötä vanhusten parissa.”
”Sieltä se maitopoika tulee!”
Teemu Launis, 44, Kangasala.
Valmistui lähihoitajaksi keväällä 2022.
”Tein ovihommia parikymmentä vuotta. Hankin ensimmäisen järjestyksenvalvojakortin, kun urheiluseurani sen mahdollisti. Olen kilpaillut brasilialaisessa jujutsussa ja lukkopainissa. Se soveltuu hyvin ovihommiin, jossa välillä on vääntämistä.
Tein järjestyksenvalvojan töitä ensin viikonloppuisin opiskelujen ohella. Valmistuin media-assistentiksi, jonka jälkeen opiskelin kuvajournalismia yliopistolla, mutta opinnot jäivät valokuvaustöiden takia kesken. Graafisen puolen juttuja olen tehnyt ovihommien ohessa freelancerina.
Kun tuli korona, ei ovihommia ollut. Se oli viimeinen niitti, muutenkin ovihommat maistuivat jo puulta. Halusin, että elämään tulisi enemmän pehmeää positiivisuutta. Ovilla kohtaa kaiken biletyksen ohella negatiivisuutta, kun ihmiset ottavat ärjyjuomaa. Välillä se kohdistuu itseen.
Hoiva-ala on aina vetänyt puoleensa. Nuorena tykkäsin hoitaa lapsia ja hain aikoinaan lastentarhanopettajaksi, mutta en päässyt. Olen myös vetänyt vammaisten kerhoja. Lukion jälkeen olin pari pätkää päiväkodissa harjoittelussa ja sittemmin lapsia on tullut hoidettua omastakin takaa. Se on tullut koettua, joten halusin vaihtelua. Koin, että ikäihmisten puolella työni on tarpeellisempaa, koska siellä on huutava pula työntekijöistä.
Lähihoitajan työssä pääsee auttamaan ihmisiä. Totta kai järjestyksenvalvojan työlläkin on arvoa, mutta yhteiskunnalle on enemmän hyötyä, kun autan aidosti apua tarvitsevia. Tunsin, että tällainen positiivisuus kirkastaa omaa auraani.
Kummassakin työssä huolehditaan ihmisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, niissä on paljon samaa. Psykologian kautta juttelemalla ja maanittelemalla saa yleensä tuloksia. Huumorilla ja positiivisuudella pääsee aika pitkälle.
Kun saa hymyn kasvoille, se on työn paras puoli. Työskentelen tehostetun asumispalvelun yksikössä, jossa on paljon muistisairaita ja vuodepotilaita. Muistisairailta tulee välillä aika absurdeja letkauksia. Yksi päivä astelin työpaikalle, niin eräs rouva kommentoi, että sieltä se maitopoika tulee. Vaikka asukkaiden käsitys todellisuudesta häilyy, niin ymmärrys huumorista ja nauru ovat siellä. Se, että voimme yhdessä nauraa näissä tilanteissa on parasta.”
