Emmi työnsi polkupyöränsä telineeseen ja kiinnitti sen tukevalla lukolla. Vaijerilukko ei varkaita pidättänyt. Harmitti, että joku oli viitsinyt viedä halvan, mutta tarpeellisen pyörän. Varastaisivat rikkailta.
Sairaala oli vanha. Rappaus oli harmaantunut ja seinää pitkin kiipeävä villiviini oli sitä murentanut. Villiviini oli leiskunut verenpunaisena sinä syksynä, kun hän oli käynyt katsomassa mummia sairaalassa. Mummin luo saattoi aina mennä, hän laittoi kysymättä ruokaa, osti luistimet ja antoi taskurahaa. Mummi oli pitänyt homman kasassa. Kuolema oli lennättänyt perheen kolmeen suuntaan. Äiti irrotti otteensa, isä ajoi kännissä kolarin ja vammautui, Emmi päätyi nuorisokotiin.
Oli ollut typerä ajatus palata kotikaupunkiin, vaikka täällä oli asuminen halvempaa, töihin pääsi pyörällä, lähihoitajan palkka riitti paremmin, kaikki oli tuttua. Katson kesän verran, sitten lähden, Emmi ajatteli.
` ` ` ` `
Hän vaihtoi pukuhuoneessa ylleen siniset housut ja tunikan. Sairaalassa kaikki käyttivät samanvärisiä työasuja. Se oli mukamas osoitus tasa-arvosta, vaikka jokainen tiesi, millä portaalla seisoi.
Ärsyttävä Outi tömisteli pukuhuoneeseen feikkikrokseineen ja hiuspompuloineen. Se jaksoi kiinnostua kaikesta, vaikka oli vanha, päälle neljäkymmentä. Saarnasi politiikkaa ja liittoon liittymistä, piti häntä osaamattomana ja tyhmänä.
– Tänään on miesten vuoro, Outi ilmoitti. – Olet nuori, joten varoituksen sana. Nuoret miehet on ookoo, niitä hävettää törttöilynsä. Vanhat miehet on vaarattomia, mutta puheet pervoja. Keski-ikäiset on hankalimpia. Niille heti huomautus. Lyhyesti ja viileästi. Ei huulenheittoa. Olen työssä täällä, antakaa työrauha. Teitittely puree.
Outi nyki tunikaansa ja nosteli housujaan, huokasi.
– Intoksikaatio, intoksikaatio, intoksikaatio. Festari eilen illalla. Kaatuilleet skuuteilla ja polkupyörillä, tapelleet ja putoilleet. Nuoria miehiä siis. Muista maski, käsihygienia ja hanskat. Nämä ei ole puhtoisia pojuja. Pyörineet maassa kuin siat.
` ` ` ` `
Emmi ja Outi pesivät likaisia potilaita, saattoivat hyväkuntoisimpia suihkuun ja vaihtoivat siteitä. Multaa, rapaa, ruohoa, sinappia, ehtaa paskaa. Hiljaisia, krapulaisia potilaita, tikkejä ja perhoslaastareita, tulehtuneita ruhjeita, mustelmia, raapiutuneita sääriä, kylkiä ja naamoja. Ja lääkärikierto.
Lääkärit, vanavedessään hovinsa, sairaanhoitaja ja kandidaatit. Lähihoitajat olivat heille näkymättömiä, joten Emmi ja Outi vetäytyivät tahdikkaasti ovelle. Kun kandit menivät ohi juhlallisesti kuin kardinaalit paavin vanavedessä, Emmi tunnisti Sofian. Totta kai varakkaan perheen hikarityttärestä oli tullut lääkäri ja se oli palannut kotikaupunkiinsa prassailemaan. Sofia kopisteli terveyskengillään, stetoskooppi leuhkasti rintataskussa eikä ollut tuntevinaan. Eipä tietenkään. Miksi lääkäri tervehtisi lähihoitajaa, mitäpä luokkakaveria tunnistamaan.
Seuraavassa potilashuoneessa oli kaksi pahasti kolhiintunutta, toisella nuorella miehellä kipsattu jalka, toisella käsi paketoitu, naama ruhjeilla, kylki siteiden peitossa ja sääri pitkillä, tulehduksenpunaisilla raapaleilla. Emmin nähdessään potilas innostui:
– Linda! Vittu ootsä Linda! Mitä sä täällä teet? Mun käsi on aivan päsäleinä.
Säpäleinä, Emmin teki mieli korjata. Jesse ja hänen ranksissensa ja kestuppinsa. Kaikista mahdollisista ihmisistä juuri Jesse. Mitä itse täällä teet, Emmin teki mieli kysyä. Tämä ei ollut Jessen kaupunki. Ehkä hän oli tullut festareille.
Outi katsoi kummeksuen, mutta samassa sairaanhoitaja viuhtoi huoneeseen perässään Sofia, joka sai hyviä neuvoja:
– Seuraat haavanhoitoa ja siteiden vaihtoa. Karttunen on taitava lähihoitaja, häneltä voi oppia paljon.
Tietysti Outi oli se taitava hoitaja, ei Emmi.
– Kauhee jano. Ei teil varmaan bissee oo, mut mehukin maistuis, suu on kuiva ku bediuunin kantapää, Jesse yritti.
– Onko hän menossa leikkaukseen? Sofia kysyi.
– Hoidetaan potilas parempaan kuntoon, niin leikkaus sujuu paremmin. Hänelle voi antaa juotavaa, hoitaja kannusti mutta muodosti huulillaan äänettömästi sanan ”verenmyrkytys”.
Sofia ja sairaanhoitaja katselivat tärkeinä Jessen tippapulloa ja puhuivat laajakirjoisista antibiooteista ja kipulääkkeistä. Outi vaihtoi siteitä ja selosti tekemisiään Sofialle, joka kallisteli päätään tarkkaavaista näytellen.
Emmi pyyhki Jesseä liasta. Poika oli surkean laiha ja kyynärvarren arvet kertoivat miksi. Kun viereisestä huoneesta kuului huutoa, Outi lähti vauhdilla huudon suuntaan. Hoitaja meni perässä ja sanoi, että Sofian oli paras jäädä tarkkailemaan potilasta.
Kaksi muistoa menneisyydestä samassa huoneessa, tämähän meni hyvin.
– Linda, vittu Linda, mä rakastan sua, Jesse sopersi ja yritti katsoa silmiin. – Mä oon rukoillu, et anna merkki ja nyt se tuli. Sä ja mä kuulutaan yhteen. Pelasta mut. Mä kuolen muuten. Sä tiedät.
Sofia ei osannut tehdä potilaalle mitään, tuijotti vain tumput suorina. Kai se oli tarkkailua. Emmi veti tuolinsa Jessen viereen, otti kädestä, silitti hikistä otsaa.
– Pistä silmät kiinni ja lepää. Keräät voimia. Mä tulen juttelemaan myöhemmin.
Kipulääkkeet purivat. Jesse nukahti kuin käskystä ja hänen kätensä hervahti. Maski oli inhottava, alkoi haista ja kostua. Emmi riisui sen ottaakseen uuden.
– Linda-Emilia! Sofia huudahti.
– Mä en tuntenut sua tuon maskin takaa. Hoitsu sanoi, että Emmi.
Emmi kiristeli hampaitaan ja kirosi huolimattomuuttaan. Tämä tästä vielä puuttui.
– Se oli niin pitkä nimi, että mä aloin käyttää Emiliaa. Emmiä.
– Voi kun kiva tavata joku tuttu. Mä en tunne täältä ketään, Sofia innostui. – Säkin sitten suuntauduit hoitoalalle.
Emmi mutisi jotain epämääräistä. Mitä hänelle Sofian tuntemukset kuuluivat ja mitä hänen asiansa Sofialle. Onneksi käytävältä kuului Outin pelastava puheenkalkatus.
` ` ` ` `
Emmi lusikoi soppaansa ruokalassa. Ei sille mitään mahtanut, sydämessä oli ailahtanut, kun Jesse oli puhunut rakkaudesta ja yhteen palaamisesta. Jesse ja Linda olivat nuorisokodissa löytäneet toisistaan sielunkumppanit, poltelleet yhdessä salatupakkansa ja marisätkänsä, kokeilleet liköörikänninsä ja hatkanneet. Heidät oli palautettu, mutta hatkaan he olivat lähteneet monesti ja likööri oli vaihtunut kovempiin.
Jesseen viina oli kolahtanut heti. Hän oli tykännyt kännissä olemisesta ja aineista. Linda-Emilia oli seurannut, vaikkei Jesse johtajatyyppi ollut, ei oikeastaan poikakaverikaan. He olivat olleet isosisko ja pikkuveli. Jesse sekoili ja joutui pulaan. Emmi hankki rahaa, ruokaa ja yösijan.
Heikompi määräsi vahvempaa, Emmi ajatteli. Jessen touhut ja kaveripiiri olivat olleet pelottavia, mutta hän ei voinut jättää Jesseä, koska silloin poika olisi tuhoutunut. Vasta kun Jesse oli joutunut nuorisovankilaan ja ollut siitä yhtä ylpeä kuin autovarkauksista, Emmi oli lähtenyt. Hän pääsi vastuusta ja saattoi irrottaa, kun Jesse oli turvassa vankilassa. Linda-Emiliasta oli tullut Emmi, joka oli lähtenyt opiskelemaan kauas, pois entisistä ympyröistä.
Nyt entinen vyöryi jättiaaltona takaisin ja otti valtaansa yllättävällä voimalla. Jesse oli niin huonokuntoinen, että verenmyrkytyksestä selviytyminen oli arvoitus. Hän pyysi Emmiä pelastajakseen eikä Emmillä yksinkertaisesti ollut oikeutta jättää Jesseä pulaan. Oli pakko. Vain Emmi saattoi pelastaa sielunkumppanin elämälle. Vanha tunne ponnahti pinnalle tuoreena ja kaikenvoittavana, sydäntä viilteli.
` ` ` ` `
– Voinko mä istua tähän?
Sofia seisoi siinä kahvikuppeineen. Se ei tajunnut, etteivät lääkärit ja lähihoitajat istu samassa pöydässä, mutta ei Emmi kehdannut kieltääkään.
– Sä olet niin taitava potilaiden kanssa, Sofia aloitti. – Mä osaan kyllä lukea labratulokset mutta mä oon ihan nolla potilaiden kanssa. Mä en osaa puhua niiden kanssa. Mua inhottaa koskea niihin. Miten sä osaat niin luontevasti?
– Rupea tutkijaksi. Labrassa ei tarvi koskea kuin rottia, Emmi ehdotti.
Sofia oli hiljaa.
– Musta tuntuu, että kaikki tietää ja tuijottaa, hän tunnusti.
– Niinku mitä? Emmi hämmentyi.
Nyt hämmentyi puolestaan Sofia:
– Te kai muutitte kaupungista ennen sitä. Isä sai vankeustuomion kavalluksesta. Meiltä meni kaikki korvauksiin telkkaria myöten. Koira saatiin pitää. Me muutettiin ja vanhemmat eros. Äiti meni kauppaan töihin. Oltiin tosi tiukoilla. Mut mitä sun elämääs kuuluu?
Emmi nousi.
– Sori, lounastauko loppui. Me nähdään vielä, jos kerran olet kesän sairaalassa. Tuskin mäkään pitkäksi aikaa tänne jään.
– Mennäänkö joskus uimaan? Sofia huuteli hänen peräänsä.
` ` ` ` `
Emmi istui Jessen sängyn vierellä. Teki mieli riisua suojahansikas ja silitellä kärsinyttä ihoa tuntevin sormin. Kyynärvarren sisäpuolella oli tatuointi, samanlainen kuin Emmillä itsellään: kaksi toisiinsa kietoutunutta käärmettä. Sellaisia he olivat olleet; ovelia, vapaita, myrkyllisiä. He olivat halveksineet kahdeksasta neljään -kansalaisia, jollainen Emmi oli nyt. Ne pakottomat, pitkät aamut, jolloin he toisiinsa kietoutuneina makasivat sängyllä, polttelivat, kuuntelivat musiikkia ja juttelivat häpeämättömästi sisimmistä ajatuksistaan.
Jesse oli kuumeesta hikinen. Hän avasi punareunaiset ja luonnottoman kiiltävät silmänsä.
– Linda rakas. Mä oon niin onnellinen, että me on löydetty toisemme. Mä rakastan sua. Älä jätä mua enää koskaan.
Emmi puristi laihaa kättä ja tunsi hellyyttä.
– Järkkää jotain, kulta. Mä tarvin. Vittu sä oot opiskellu lääkäriks. En ois uskonu.
– Mä olen lähihoitaja. Sulla on vahva kipulääkitys, kyllä sä pärjäät, Emmi vakuutti.
– Sä tunnet lääkäreitä. Sä tiedät, missä kamat on. Kyl sä pystyt, jos haluat, Jesse kärtti.
Voimattomuus hyökyi yli. Rakkaus oli myös tätä. Järjestä, hanki, hoida homma, minä tarvitsen.
Ovi kävi. Outi tuli huoneeseen jonkun hoitajan kanssa ja alkoi päsmäröidä:
– Täällä ollaankin hereillä. Toin sosiaalihoitaja Kolehmaisen katsomaan tilannetta. Emmi voi tulla minun kanssani.
Emmi nousi hämmentyneenä ja seurasi Outia käytävään.
– Potilas tarvitsee sosiaalipuolen apua, Outi saarnasi kaikkitietävänä mutta pehmensi:
– Emmi, et ole vastuussa toisen ihmisen elämästä. Siis jos et ole sen äiti. Olet vastuussa omasta elämästäsi. Olet opiskellut ja valmistunut. Sinusta tulee hyvä hoitaja. Pärjäät potilaiden kanssa. Elämäsi on hyvällä tolalla. Älä pilaa sitä.
Outi kehui. Jopas jotakin. Silti Emmi ärsyyntyi ja tiuskahti:
– Että älä tuhlaa elämääs tollaseen luuseriin. Mitä sä Jessestä tiedät, millainen ihminen se on ja minkälainen elämä sillä on?
– En tiedäkään. En puhu nyt potilaasta. Puhun sinusta. Ei ole terveellistä hoitaa liian läheistä ihmistä. Lääkärikään ei hoida lähiomaista. Siellä on sosiaalihoitaja Kolehmainen, joka tietää, mitä tehdä. Vastuu kuuluu sairaalalle ja yhteiskunnalle, ei yhdelle nuorelle lähihoitajalle.
Emmi aikoi väittää vastaan, mutta vaikeni. Äkkiä tuntuikin hyvältä, että Outi komenteli, paasasi yhteiskunnasta ja siirsi vastuun, antoi luvan irrottaa.
– Siirryt toiselle osastolle siksi ajaksi, kun tuttu potilas on täällä. Kysyin jo lastenosastolta. Osastokierto on muutenkin hyväksi vastavalmistuneelle. Näkee paremmin, mikä kiinnostaa. Ehkä lapset on sun juttu.
Kuin Outi olisi raottanut ovea. Mene tuonne, jätä tämä. Piti vain päättää, astuisiko ovesta vai jäisikö tähän.
– Se on hyvä ajatus, Emmi sanoi.
Tuntui kuin nilkasta olisi irronnut paino ja hän olisi noussut kuplana kohti pintaa.
Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneja, lastenkirjoja ja televisiosarjoja. Hän on myös kirjoittanut äitinsä muistisairaudesta kirjan Pala palalta pois, kertomuksia Alzheimerin taudista.
