Alkuvuosi on perinteisesti aina uusien alkujen aikaa, ja joka vuosi myös se paras aika aloittaa laihdutuskuuri! Lehdet täyttyvät dieettivinkeistä, lööpit varoittelevat sairauksista ja kirsikkana kakun päällä uudet lihavuuslääkkeet ovat esillä sosiaalisessa mediassa jatkuvina onnistumistarinoina.
Tässä maailmassa on vaikea elää rauhassa oman kehon kanssa, sillä joka puolelta pelotellaan ja kauhistellaan, että lihavuus on pahinta mitä voi tapahtua. Meitä ympäröi kaikkialta lihavuuden stigma. Se tarkoittaa sitä, että lihavuuteen yhdistetään negatiivisia asioita, jotka eivät siihen oikeasti liity. Esimerkiksi että lihava ihminen olisi tyhmä tai saamaton tai vailla itsekuria. Tämä ei tietenkään ole totta, mutta selittää osaltaan sitä miten tärkeänä jatkuva laihduttaminen, ja puhe siitä, yhteiskunnassamme nähdään.
Lihava ihminen ei ole automaattisesti sairas, eikä laiha terve. Tällaisista mielikuvista olisi syytä päästä eroon. Terveyttä voi edistää tekemällä terveyttä edistäviä tekoja. Hyvään terveyteen kuuluu painon lisäksi niin paljon muitakin asioita! Terveyteen vaikuttavat esimerkiksi uni, stressi, ihmissuhteet tai vaikkapa taloustilanne.
Laihduttaminen ei laihduta. Kaikkien tutkimusten mukaan vain äärimmäisen pieni määrä laihduttaneista ihmisistä pysyy alentuneessa painossa muutamaa vuotta kauempaa. Jojo-laihdutus eli jatkuva lihominen ja laihtuminen on keholle todella raskasta, raskaampaa kuin samana pysyvä, vaikka vähän sitä virallista ”normaalia” suurempi paino.
Ikäiselleni, lähes 50-vuotiaalle naiselle lihaskunto on tärkeä asia, sen olen oppinut. Estrogeenin määrän väheneminen vaikuttaa myös lihaksiin. Haluan olla itsenäinen ja pärjäävä vielä vuosikymmenten kuluttua, joten asialle oli syytä tehdä jotakin.
Olen yrittänyt aloittaa kuntosalitreenin monta kertaa elämäni aikana, mutta aina se on jäänyt. Nyt vihdoin tässä iässä olen saanut siitä monivuotisen, pysyvän ja mieluisan harrastuksen. Mikä muuttui? En enää toivonut muuttuvaa ulkonäköä ja laskevaa painoa, vaan keskityin siihen, että saisin enemmän rautaa ilmaan. Ja tulokset ovat hienoja: voimani kasvavat, nukun paremmin ja jaksan enemmän, enkä edelleenkään piittaa siitä mitä painan.
Laihdutuspuhe on kuitenkin läsnä niin sukujuhlissa kuin työpaikan taukohuoneessakin. Olisi ihanaa, että lounastauko olisi rentouttava hetki päivän keskellä, eikä asia, jonka äärellä tarvitsisi miettiä lihomista, laihtumista tai oman kehon kokoa millään tavalla. On kuitenkin valitettavan tavallista, että omia tai muiden eväitä kommentoidaan. Jos joku on tuonut työkavereille leipomuksia, ilahtumisen sijaan on tärkeää kauhistella, miten täytyy tehdä iltalenkillä ylimääräinen kierros, jotta pulla ei jää vyötärölle.
Voisimmeko antaa toisillemme ruokarauhan, ja nauttia eväistä ja herkuista?
Soimaavasta puheesta on vaikea päästä eroon, se on tosi syvällä meidän kulttuurissamme. Mutta haluan haastaa: ensi kerralla, kun työkaveri tarjoaa pullan, voisiko kauhistelun sijaan sanoa vain ”kiitos”.
