Lähihoitaja ei ole opettajan jatke

Henkilökohtaiset opintopolut, laaja-alainen osaaminen, tiivis yhteistyö työelämän kanssa – ammatillisen koulutuksen reformi on pullollaan hienoja periaatteita, mutta miten kaikki sujuu käytännössä? Lähihoitajien osalta ei kovin hyvin, vastaa asiaa tutkinut Anita Marttila.

Lähihoitaja ei ole opettaja

Kuvitus Salla Pyykölä

Teksti Antti Vanas

Lähihoitajat vierastavat koulutusreformia erityisesti siksi, että sen pelätään siirtävän teoriaopetusta koulusta työpaikoille, siellä jo ennestään pahasti ylikuormitettujen hoitajien kannettavaksi.

Anita Marttila on asiasta samaa mieltä. Hän pitää opettajalle kuuluvan vastuun siirtämistä lähihoitajille vakavana virheenä.

– Lähihoitaja ei voi olla opettajan käden jatke. Hänellä ei ole siihen aikaa eikä tarvittavaa pedagogista koulutustakaan.

Marttilalla on yli 30 vuoden kokemus sekä perushoitajan työstä että työn ohessa opiskelemisesta. Hänen kasvatuspsykologian pro gradu -tutkielmansa aiheena olivat lähihoitajien kokemukset opintojen työssäoppimisjaksoilta.

Mainos

Gradun aineisto koostuu 18 jo valmistuneen lähihoitajan kirjoittamista tarinoista. Kaikki kirjoittajat ovat suorittaneet työssäoppimisjaksonsa viimeisten viiden vuoden aikana.

– Pyysin vastaajia kertomaan millaista ohjausta he työssäoppimisen aikana saivat, mitkä asiat työssäoppimisessa heidän mielestään parhaiten palvelivat ammatillisia taitojen oppimista, ja millaisen kuvan lähihoitajan ammatillisesta osaamisesta työssäoppimisjakso jälkeensä jätti, Marttila luettelee.

Oulun yliopistolle tehty tutkielma valmistui viime vuonna. Tulosten mukaan lähihoitajien koulutusreformiin kohdistuvat pelot eivät ole turhia.

Reformi suosii sairaanhoitajia

Reformiin liittyvät koulutussopimukset vapauttivat toisen asteen oppilaitokset koulutuskorvauksista, joita ne aikaisemmin maksoivat harjoituspaikkoja tarjoaville työnantajille. Tämän pelätään vaikeuttavan lähihoitajaksi opiskelevien harjoittelupaikan saamista ja suosivan sairaanhoitajia – ammattikorkeakoulut kun maksavat edelleen opiskelijoistaan koulutuskorvausta.

Koulutusreformin tavoitteena on, että opiskelijat sitoutuisivat työssäoppimispaikkoihinsa ja valmistuttuaan työllistyisivät niihin. Jos näin todella käy samaan aikaan kun työssäoppimisjärjestelmä suosii sairaanhoitajia lähihoitajien kustannuksella, koulutusreformi saattaa pahimmillaan heikentää koko lähihoitajien ammattikunnan asemaa.

Marttilan havainnot omalta työpaikalta Limingan terveyskeskussairaalasta kertovat, ettei pelko lähihoitajien arvostuksen laskusta hoitotyössä ole tuulesta temmattu.

– Lähihoitajien ja lähihoitajaopiskelijoiden määrä osastolla on vähentynyt viime vuosina rajusti, eikä koulutuskorvauksen pois jääminen taatusti ainakaan paranna tilannetta.

Jollei asialle tehdä mitään, lähihoitajien vähenemisestä voi syntyä itseään ruokkiva kierre: mitä vähemmän työpaikalla on lähihoitajia, sitä vähemmän heitä on käytettävissä myös tulevien lähihoitajien ohjaajiksi. Ja kun ei ole ohjaajia, ei valmistu uusia lähihoitajiakaan.

Limingassa kilpailu hoitoalan työpaikoista on kova, ja lähihoitajat ovat kisassa altavastaajia. Marttilan mukaan lähihoitajien arvostuksen väheneminen nimenomaan hoitotyössä näkyy muutenkin.

– Hoitotyössä lähihoitajien työnkuva on kapeutunut, hoivapuolella se taas näyttäisi laajenevan. Ollaanko lähihoitajia tarkoituksella ohjaamassa hoitotyöstä vanhustyön puolelle, palveluasumisen ja kotihoidon työntekijöiksi, Marttila ihmettelee.

Kuilu koulun ja käytännön välillä

Marttilan tutkimat lähihoitajat odottivat koululta tuhtia ammatillisen tiedon annosta ennen työssäoppimisjakson alkua. Sellaisen he mielestään saivatkin, mutta paketin sulatteluun olisi kaivattu enemmän aikaa ennen harjoittelun alkua.

– Vaatimukset ja odotukset olivat ennen harjoittelua korkealla. Ammatillinen varmuus ja käden taidot haluttiin kehittää tasolle, jolla selvittäisiin millä tahansa hoitoalan työpaikalla. Suurinta huolta herätti ajatus, ettei teoriaa ehditä sisäistää ennen työssäoppimisjakson alkamista, Marttila sanoo.

Työssäoppimisjakson aikaiseen kädentaitojen kehittymiseen oltiin yleensä tyytyväisiä. Ohjauksen kuvattiin perustuneen mallioppimiseen, jossa opiskelija ohjaajaa seuratessaan opettelee hänen tapaansa tehdä työtä.

Vuorovaikutustilanteet opiskelijan ja ohjaajan välillä vaihtelevat aidosta keskustelusta käskyttämiseen. Kertomuksissa korostui Marttilan mukaan yksin tekemisen kokemus.

– Kun työtä on paljon, kukaan ei ehdi ohjata. Kaikki ohjattavina olleet eivät pitäneet tätä huonona asiana; oli niitäkin, joiden mielestä kiireen esiin pakottama omatoimisuus oli paras opettaja. Hektinen meno työpaikalla opetti, että työt tehdään yhdessä ja oikealla asenteella pärjää aina, Marttila tiivistää.

Moni opiskelija järkyttyi koulussa opitun ja käytännön työnteon eroista: asioita ei tosi paikan tullen tehtykään niin kuin koulussa oli opetettu.

– Paljon puhuttu työpaikan hiljainen tieto ei ole aina ajan tasalla. Se voi sisältää myös huonoja käytänteitä ja ajattelutapoja, Marttila pohtii.

Opiskelijat toivovat ohjauksen olevan alusta loppuun saakka suunnitelmallista ja tavoitteellista. Tämä toive ei Marttilan aineistossa toteutunut.

– Opiskelijaa ohjataan, jos ja kun sille jää muulta työltä aikaa. Työpaikalla ei ole ohjauspalavereita eikä yleisiä toimintaohjeita ohjauksen suhteen. Huono suunnittelu johtaa usein siihen, että opiskelijalta odotetaan pelkästään tottelevaisuutta. Näin koko oppimisen näkökulma kääntyy päälaelleen..

Anita Marttila: Narratiivinen tutkimus lähihoitajien ohjauskokemuksista työssäoppimisen jaksoilta. Kasvatus­psykologian pro gradu-tutkielma, Oulun yliopisto 2017.

Opettaja ei tiedä mitä ohjaaja tekee

Marttilan gradun tulokset kertovat, että työssäoppimispaikkojen ohjeistus on päässyt koulutusreformin tiimellyksessä unohtumaan. Osassa sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköistä ohjaukseen ei ole tarjottu riittävästi resursseja, ja työssäoppimiseen liittyvä henkilöstöjohtaminen on monin paikoin heikkoa.

Pahin este hyvälle ohjaukselle on Marttilan mukaan ajan puute: kun kiire painaa ja stressi ahdistaa, ohjattaviin aletaan suhtautua pelkkänä lisärasitteena. Työura saa mahdollisimman ikävän alun, jos nuori opiskelija otetaan työpaikalta vastaan tyyliin ”miks just mun riesaksi paiskataan taas uusi opiskelija”.

– Opiskelijat nähdään työpaikalla usein myös pelkkinä lisäkäsinä: ohjaaja käskee ja opiskelija tekee. Ohjauksen lähtökohta on tällöin työn sujuminen, ei opiskelijan oppiminen. Lisäksi ohjauksen taso näyttää vaihtelevan aivan liikaa paikasta toiseen, Marttila arvostelee.

Marttilan mielestä koulutusreformi ei voi toteutua tarkoitetulla tavalla, jollei koulun ja työpaikan yhteistyötä nosteta kokonaan uudelle tasolle.

– Verkostoyhteistyötä koulun ja työpaikan välillä on pakko kehittää. Opettaja tekee nykyään työtään aivan liian irrallaan harjoittelupaikasta. Hänellä ei ole välttämättä pienintäkään käsitystä siitä, millaista ohjaus on tai miten opiskelija on saanut tukea omaan oppimiseensa.

Vastuuopettajan kuuluisi tukea lähihoitajaa. Arviointi on kuitenkin usein ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun opettaja ja ohjaaja tapaavat.

– Aina he eivät tapaa silloinkaan. Opettaja saattaa vain soittaa ohjaajalle ja kysyä tämän arviota opiskelijasta.

Marttila ei näe omalla työpaikallaan merkkejä siitä, että ohjausta tai lähihoitajien kouluttamista ohjaajiksi oltaisiin kehittämässä.

– Ongelmana on se, voidaanko työpaikat velvoittaa kehittämään lähihoitajaksi opiskelevien ohjausta nyt kun niille ei siitä enää mitään maksetakaan. Julkiset työnantajat ehkä voidaan, mutta entä yksityiset?

 

Sinua voisi kiinnostaa myös

Saattohoidon koulutusta kehitetään ja lisätään

Lähihoitajaopiskelijoita pitkään ohjannut Jenni Vihunen: Tuntuu hyvältä nähdä opiskelijan ammatillinen kasvu

Näin lähihoitajaopiskelijoiden osaaminen vahvistuu Taitaja-kisoissa – 3 syytä lähteä mukaan kisaamaan