Erehtyminen on inhimillistä (To Err is Human) on komealta kalskahtava nimi tutkimusraportille. Amerikkalaisen U.S. Institute of Medicinen vuosituhannen vaihteessa julkaisema raportti on kuitenkin otsikkonsa ansainnut: sitä pidetään aktiivisen potilasturvallisuuden kehittämisen kansainvälisenä lähtölaukauksena.
Raportissa esitetyn arvion mukaan USA:n sairaaloissa kuolee vuosittain 44 000–98 000 ihmistä haittatapahtumien seurauksiin.
– Hätkähdyttävintä raportissa on tutkijoiden arvio, että vähintään puolet haittatapahtumista olisi ehkäistävissä järjestelmällisellä turvallisuusriskien ennakoinnilla, sanoo potilasturvallisuudesta tammikuussa väitellyt Merja Sahlström.
Suomesta vastaavaa selvitystä ei ole tehty, mutta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos arvioi amerikkalaisraportin tulosten kuvastavan myös täkäläistä tilannetta. Jos näin on, joka kymmenes suomalaisessa sairaalassa hoidettu potilas kokee haittatapahtuman, ja sellaisen seurauksena kuolee vuosittain 700–1700 ihmistä. Esimerkiksi liikennekuolemiin verrattuna luku on pienimilläänkin yli kolminkertainen.
Viime marraskuussa Lääkärilehdessä julkaistu suomalaisen asiantuntijaryhmän, mukana myös Sahlström, tekemä tutkimus kertoo vaaratapahtumien liittyvän yleensä lääke- ja nestehoitoon, kaatumisiin, putoamisiin sekä tiedonkulun tai tiedonhallinnan puutteisiin.
– Tutkimme yli 800 000 HaiPro-ilmoitusta muun muassa siltä kannalta, miten terveydenhuollon ammattilaisten ilmoitukset olivat johtaneet kehittämistoimiin. Vain todella harvat niistä olivat johtaneet kirjattuihin kehittämistoimiin organisaatiossa. Ilmoitusten hyödyntämisessä on todella paljon parantamisen varaa, Sahlström huomauttaa.
Terveydenhuollon ammattilaiset ovat tehneet vuonna 2007 käyttöön otettuun HaiPro-järjestelmään tähän mennessä jo yli miljoona ilmoitusta. Vapaaehtoiseen, luottamukselliseen ja syyttelemättömään vaaratapahtumien ilmoittamiseen perustuva järjestelmä on käytössä yli 200:ssa sosiaali- ja terveydenhuollon yksikössä.
Vaaratapahtumat liittyvät yleisimmin lääkehoitoon: potilas oli saanut joko väärää lääkettä tai oikeaa lääkettä väärään aikaan tai ei lääkettä ollenkaan. Vähemmistönä ovat tapaukset, joissa potilaalle on määrätty väärää lääkettä.
– Tiedonkulun ongelmat taas liittyvät useimmiten potilaan siirtymiseen hoitopaikasta toiseen. Tieto ei aina siirry mukana, kun potilas siirtyy jatkohoitopaikkaan tai kotihoitoon. Kaatumisia raportoidaan eniten asumispalveluyksiköissä ja osastoilla.
Lumet pois portailta ja muita parannuskeinoja
Sahlströmin väitöstutkimuksen polttopisteessä on potilasturvallisuuden tähän asti alihyödynnetyin resurssi: potilas itse. Hän tutki potilaan osallistumista sekä potilaiden että potilasturvallisuuden asiantuntijoiden näkökulmista.
Potilaiden kokemuksia Sahlström selvitti 462 sairaalapotilaalta vuonna 2015 kootulla kyselyaineistolla. Tutkimuksessa analysoitiin myös 656 potilaiden tai omaisten tekemää HaiPro-vaaratapahtumailmoitusta vuosilta 2009–2015. Lisäksi tutkimusta varten haastateltiin 21 potilasturvallisuuden asiantuntijaa.
Potilaat tunsivat olonsa turvalliseksi hoidossa ollessaan, ja suurin osa heistä arvioi potilasturvallisuuden tason erittäin hyväksi tai erinomaiseksi. Potilasturvallisuuden asiantuntijat olivat potilaita kriittisempiä: he arvioivat potilasturvallisuuden olevan pääosin hyväksyttävällä tasolla.
Asiantuntijat pitivät potilaiden roolia turvallisuuden edistämisessä erittäin tärkeänä, mutta totesivat, ettei se ole saavuttanut nykyisten lakien ja strategioiden vaatimaa tasoa. Potilaat puolestaan kokivat, etteivät olleet saaneet hoitavalta henkilökunnalta riittävästi tukea ja rohkaisua osallistuakseen turvallisen hoidon edistämiseen.
Potilaiden HaiProon tekemät parannusehdotukset olivat yleensä hyvin yksikertaisia. Ehdotettiin muun muassa, että apuvälineet pitäisi sijoittaa potilaan lähettyville ja rollaattorit säätää valmiiksi sopivalle korkeudelle.
– Johdot haluttiin pois lattialta, ettei kukaan enää kompastuisi niihin ja terveyskeskuksen portaat haluttiin puhtaaksi lumesta. Potilaiden ehdottamat parannukset olivat usein lähinnä itsestäänselvyyksiä, mutta silti ne jäivät monesti toteuttamatta tai ainakaan niiden toteuttamista ei kirjattu järjestelmään, Sahlström huomauttaa.
Potilaat ehdottivat erilaisten tarkistuslistojen käyttöä hoidon aikana ja sitä, että potilaan henkilötiedot varmistettaisiin häneltä itseltään – sekä sitä, että potilasta yleensäkin kuunneltaisiin.
– Potilaat ehdottivat myös esimerkiksi riskienarvioinnin tekemistä, henkilökunnan osaamisen ja kollegiaalisen tuen kehittämistä sekä käypähoitosuositusten noudattamista. Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat tällä hetkellä hyvin ajankohtaisia aiheita potilasturvallisuuden edistämisessä..
Merja Sahlström: Patient participation in promoting patient safety – Finnish patients´ and patient safety experts´ views. Itä-Suomen yliopisto 2019.
llmeet ja eleet kertovat onko palaute tervetullutta
Potilaalla on ollut Suomessa ja muuallakin perinteisesti hyvin passiivinen rooli: lääkäri ja hoitajat ovat hoitaneet, potilas on ottanut hoitoa vastaan. Viime vuosikymmeninä rooli on kehittynyt aktiivisemmaksi, mutta potilasturvallisuuden kehittämisessä potilas on Sahlströmin mukaan alettu ottaa huomioon vasta viime vuosina.
– Potilaat tarjoavat ainutlaatuisen näkökulman palveluiden turvallisuuteen ja laatuun, sillä he ovat ainoita, jotka käyvät läpi koko hoitoprosessin kaikki vaiheet. He myös joutuvat kärsimään haittatapahtumista aiheutuneet haitat. Tätä näkökulmaa ei saa unohtaa, Sahlström korostaa.
Suomessa tältä kannalta keskeinen säädös on vuonna 2011 voimaan tullut terveydenhuoltolaki, joka muun muassa velvoitti terveydenhuollon yksiköt määrittelemään menettelytavat, joilla potilas ja hänen läheisensä voivat antaa palautetta laadunhallinnan ja potilasturvallisuuden puutteista.
Heinäkuussa 2017 julkaistiin Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia vuosille 2017–2021. Siinä painotetaan entistä voimakkaammin potilaiden, asiakkaiden ja heidän läheistensä mukaan ottamista aktiivisiksi osallistujiksi laadun ja turvallisuuden kehittämiseen.
Sahlström kertoo huomanneensa väitöstutkimusta tehdessään, että terveydenhuollon ammattilaisilla on edelleen vaikeuksia suhtautua rakentavasti potilaita ja omaisilta tulevaan palautteeseen.
– Potilaspalaute pitäisi käydä työpaikalla läpi järjestelmällisesti ja oppimismielessä. Ilman sitä palaute leimautuu helposti potilaiden ja omaisten yleisiksi subjektiivisiksi mielipiteiksi, eikä sen ajatella sisältävän tärkeää tietoa hoidon laadusta ja turvallisuudesta. Potilaat ja omaiset taas saattavat välttää palautteen antamista siksi, että he pelkäävät vaikeaksi tapaukseksi leimautumista, Sahlström pohtii.
Potilailta tulevan tiedon heikosta hyödyntämisestä kertoo sekin, että vain kuutisen prosenttia potilaiden HaiProon tekemistä parannusehdotuksista johti toimenpiteisiin organisaatioissa.
– Tavoitteena tulee olla, että potilaasta tulee oman hoitonsa osa. Tältä kannalta on ratkaisevan tärkeää, että henkilöstö rohkaisee ja kannustaa järjestelmällisesti potilaita osallistumaan omaan hoitoonsa ja samalla potilasturvallisuuden edistämiseen.
Kyse ei ole pelkästään sanoista. Hoitajan tai lääkärin ilmeet, eleet ja asennot kertovat paljon siitä, ovatko potilaiden toivomukset, kommentit ja mielipiteet tervetulleita. Moni ongelma selviäisi kuin itsestään jo sillä, että potilas olisi lääkärinkierrolla aktiivisesti mukana keskustelussa, eikä vain keskustelun kohde.
– Potilaan osallistumista kehitettäessä ei kuitenkaan saa unohtua, että vastuu turvallisesta hoidosta on aina ammattilaisilla. Potilaat voivat olla apuna kykyjensä, sairautensa ja halukkuutensa mukaan, mutta he eivät koskaan vastaa hoitonsa kokonaisturvallisuudesta.
