Tykkäsin lapsena mennä Teheranissa sairaalaan, jossa isäni työskenteli lääkärinä. Ajattelin silloin, että jonain päivänä minäkin työskentelen sairaalassa. Elämäni meni toisin, sillä avioiduin 14-vuotiaana ja minusta tuli äiti 19-vuotiaana. Kohta olin yksinhuoltaja. Iranissa ei ollut helppoa olla nuori eronnut nainen. Perheeni olisi ottanut minut takaisin kotiin, jos olisin suostunut luopumaan vauvastani, mutta halusin kasvattaa hänet itse. Muutin vuoristokylään alkeellisiin olosuhteisiin ja opettelin turkin kielen.
Sain työpaikan matkatoimistosta ja vauvalleni päiväkotipaikan, mutta ne olivat kaukana asunnostani. Heräsimme viideltä ja kahdeksalta olin töissä.
Lounastauolla en syönyt, vaan menin lähellä olevaan päiväkotiin imettämään lastani.
Huumeita käyttävä lapseni isä vaati huoltajuutta, kun poikamme oli 13-vuotias. Pakenimme maasta ja muutimme Turkkiin vuonna 2011. En ehtinyt edes hyvästellä kaikkia läheisiäni. Osasin turkin kielen, mutta Istanbulin alueella puhuttiin hyvin erilaista murretta. Hain turvapaikkaa ja päätöstä odotellessa työskentelin matkatoimistossa. Sitten poliisi määräsi meidät muuttamaan pieneen kylään. Siellä olin töissä tiskaajana, koska matkailualan töitä ei ollut.
Vuonna 2013 saimme turvapaikan Suomesta ja muutimme Rovaniemelle. Menin heti suomen kielen kurssille. Opiskelin itsenäisesti myös peruskoulun, vaikka olin käynyt sen jo Iranissa. Sillä tavalla opin suomen kieltä nopeammin. Työskentelin Rovaniemellä harjoittelijana vanhusten palvelutalossa. Olin tyytyväinen, kun sain tutustua hoitotyöhön ja pääsin puhumaan suomea.
Muutimme Helsinkiin vuonna 2015 ja opiskelin hotellivirkailijan ammattitutkinnon. Aloin työskennellä alalla jo opintojen aikana. Vuonna 2018 perustin yrityksen ja aloin ajaa taksia. Olen kokenut taksissa työskentelyn yksin yöllä turvattomaksi. Se on yksi syy, miksi haluan vaihtaa alaa.
En ole koskaan luopunut lapsuuden haaveestani päästä hoitotyöhön.
Opiskelen tällä hetkellä lähihoitajaksi. Aion suuntautua suun hoitoon, koska se kiinnostaa minua ja haluan tehdä tiimityötä. Työkavereillani on minulle suuri merkitys, sillä Suomessa ei asu muita sukulaisiani kuin aikuistunut poikani. Opiskelu on ollut välillä haastavaa, mutta opettaja on tsempannut jatkamaan. Olen päivät koulussa ja illat ajan taksia. Jos minulla ei ole asiakasta, teen koulutehtäviä autossa.
Olen kokenut elämässäni vaikeuksia, mutta olen aina mennyt eteenpäin. Suomessa olen nauttinut rauhallisesta elämästä ja olen saanut toteuttaa unelmiani. Haluan kannustaa muita maahanmuuttajanaisia opiskelemaan suomen kielen ja hankkimaan ammatin. Suomessa voi perustaa perheen, opiskella ja käydä töissä yhtä aikaa. Jos on vain kotona, minulle ainakin tulisi masennus.
Rakastan kirjoittamista. Olen kirjoittanut elämäkerran äidinkielelläni farsiksi. Olen saanut siitä paljon positiivista palautetta. Kirjoitan myös lyhyttarinoita kanadalaiseen julkaisuun. Kirjoitukseni käsittelevät usein elämän eri puolia, tunteita ja ihmisten kokemuksia. Tänä vuonna tulin toiseksi Suomen ammatillisen koulutuksen kulttuuri- ja urheiluliiton, Saku ry:n, järjestämässä S2-kirjoituskilpailussa. Tämä saavutus oli minulle tärkeä, koska se osoitti, että voin ilmaista itseäni myös suomen kielellä ja tavoittaa uusia lukijoita. Haaveilen siitä, että eläkepäivinä matkustelen ja kirjoitan kirjoja.
Supertyyppi Samira Shiripoor
- Samira Shiripoor on 46-vuotias kirjailija ja lähihoitajaopiskelija Vantaalta.
- Hän on reilun kymmenen Suomessa asutun vuoden aikana opiskellut suomen kielen, käynyt peruskoulun, opiskellut kohta kaksi ammatillista tutkintoa, työskennellyt yli kymmenessä työpaikassa, perustanut oman yrityksen ja kirjoittanut kirjan.
- Samiran supervoimat ovat päättäväisyys, sinnikkyys ja rohkeus.
Lue myös:
Pääluottamusmies Reija Puranen on rinnalla kulkija, neuvottelija ja joskus myös sovittelija
Kuningatar Silvian palkitsema lähihoitaja Emma Sandberg: ”Työssäni näen musiikin voiman joka päivä”
