Lähihoitajan työssä Enontekiön kotihoidossa näkyvät saamelaisuus ja pitkät etäisyydet

Saamelaisalueeseen kuuluvalla Enontekiöllä lähihoitajan työ on monikulttuurista. Päiviin kuuluvat myös pitkät välimatkat ja toisinaan hyvinkin ankarat, talviset olosuhteet.

Lähihoitaja Enontekiö

Sirpa-Liisa Korvan mielestä työssä tärkeää on kuunteleminen. Juttukaverina on Aimo Näkkäläjärvi. Kuva: Saara Lavi

Teksti Susanna Vilpponen

Lumi narskuu Sirpa-Liisa Korvan kenkien alla. Pieni pakkanen ei pohjoisen lähihoitajaa hetkauta. Näillä korkeuksilla on totuttu kylmempiinkin keleihin.

Korva kantaa styroksilaatikkoja, jotka sisältävät valmiita annospakattuja lounaita. Sellaista myös Terttu Anunti jo asunnossaan odottaa. Koputus ovelle ja Korva astuu Anuntin kotiin.

– Hyvää päivää, Korva huutaa jo ovelta.

Korva lämmittää ruuan ja kattaa sen pöytään. Tänään tarjolla on perunaa ja seitä.

93-vuotias Anunti on asunut Enontekiön Hetan keskustassa sijaitsevassa vuokra-asunnossa vasta kaksi kuukautta. Rintamaveteraani on viihtynyt, mutta yli 60 kilometrin päässä sijaitseva koti Kaaresuvannossa on mielessä usein.

– Kotia on tietenkin ikävä. Mutta ovat nämä hoitajat kyllä mukavia, Anunti kertoo.

Korva huomaa mehukannun olevan tyhjä.

– Mie en saanut sitä mehupulloa auki, Anunti huikkaa.

– Teenkö samalla kannuun valmista mehua, Korva kysyy.

– Joo, semmoista löysää.

Etäisyydet ovat suuria

Käsivarressa sijaitsevalla Enontekiöllä asuu vajaat 2000 asukasta. Kunnan keskustaajama on Hetta, joka sijaitsee Ounastunturin juurella. Tuntureita Enontekiöllä riittää. Suomen kaikista tuntureista 60 prosenttia on kunnan alueella.

Kotihoidon toimisto ja taukopaikka sijaitsee Hetan kuntakeskuksessa palveluiden vieressä. Samassa pihapiirissä asumispalveluyksikössä asuu Terttu Anuntin tapaan 20 asiakasta.

Toisaalla asuvien kotihoidon asiakkaiden luokse matka on huomattavasti pidempi. Enontekiö on pinta-alaltaan Suomen kolmanneksi suurin kunta.

– Pisimmät kotikäynnit ovat Pousun kylällä, 150 kilometrin päässä. Kyllähän siellä käydessä kuluu aikaa, Sirpa-Liisa Korva toteaa.

Vaikka maisemissa ei ole moittimista, saattaa kehno keli muuttaa matkojen luonnetta. Pakkanen voi kivuta talvisin lähes 40 asteeseen.

– Silloinkin on pakko lähteä liikkeelle ja laittaa paljon vaatteita päälle. Kyllähän pitkät matkat ja olosuhteet tuovat meille haasteita, Korva toteaa.

Nauru piristää päivää

Kop kop, Korva koputtaa napakasti uuden rivitaloasunnon oveen. Keittiöstä kuuluu tervehdys.

Kaksiossa asuvat palojoensuulaiset Iida ja Onni Mäkitalo. Sirpa-Liisa Korva jutustelee Iidan kanssa samalla kun hän syö ruokaa. Heitä naurattaa, kun Iida on sekoittanut jälkiruuan pääateriaan.

– Minä tykkään, kun nämä ovat tässä samassa, Iida Mäkitalo hihittää.

Mäkitalojen kodissa on auttamassa myös aamuvuorossa oleva Anita Pasanen. Hän on muuttanut Hettaan Filippiineiltä ja on vastavalmistunut lähihoitaja.

Pasanen kertoo sopeutuneensa työyhteisöön hyvin.

– En puhu vielä täydellistä suomea, mutta täällä kaikki ovat auttavaisia ja ystävällisiä, hän tuumaa.

Työporukalla on hauskaa keskenään, sen huomaa väistämättä.

Sirpa-Liisa Korvalla luistaa juttu senioreiden kanssa. Useiden sukulaiset asuvat kaukana ja seura on tarpeen.

Iida Mäkitaloa ja Korvaa naurattaa. Hauskuudella on iso rooli Korvan työssä. Hänestä on mukavaa, kun saa hymyn asiakkaan huulille.

– Kun asiakkaaseen tutustuu, niin voi alkaa käyttää myös huumoria. Minun jaksamista auttaa, että saan asiakkaan nauramaan. Silloin tietää onnistuneensa, Korva kertoo.

Korva myöntää, että puheet hoitajien kiireestä muualla hirvittävät.

– Meillä on täällä vielä aikaa seurustella asiakkaiden kanssa, eikä kelloa tarvitse vahdata samalla tavalla kuin isommissa paikoissa.

On kuitenkin vielä nälkäisiä ikäihmisiä odottamassa lounasta. Anita Pasanen halaa Iidaa.

– Heippa kultaseni, nähdään taas!

Saamelaisuus näkyy työssä

Enontekiö on osa Suomen saamelaisaluetta, saamelaisittain Saamenmaata eli Sápmia. Kunnassa pohjoissaamen kielellä on siten virallinen asema.

Saamenkielisille ikäihmisille palvelut omalla äidinkielellään ovat tärkeitä. Suomalaistamisen myötä monet saamelaiset asuinpaikasta riippumatta ovat joutuneet luopumaan kielestään tai vähintäänkin hävenneet sen käyttämistä.

Nykyään saamelaisilla on oikeus saada omakielisiä ja omakulttuurisia palveluita saamelaisten kotiseutualueella.

Diibmu lea okta. Kello on yksi. Iltavuorolaiset saapuvat töihin. Vuorossa on Saara Näkkäläjärvi, joka on saamenkielinen kotiavustaja, veahkki. Hän on toinen saamea puhuvista kotipalvelun työntekijöistä.

– Bures, Näkkäläjärvi tervehtii pohjoissaamen kielellä.

Iltavuoron alkuun on suunniteltu kotikäynti Peltovuomaan, Bealdovuopmiin.

Ensi juodaan kuitenkin kahvit.

Kotikäyntejä tunturimaisemassa

Enontekiön kunnan auto hyrähtää lempeästi käyntiin. Näkkäläjärvi istahtaa tottuneesti kuljettajan paikalle. Työssä kertyy kiitettävästi ajokilometrejä.

Lumiset maisemat vilahtelevat ohi. Kapealla tiellä täytyy olla tarkkana vastaantulevien autojen kanssa. Niitä ei tosin ole paljon.

Hetan jälkeen tulee Vuontisjärven, Vuottesjávrin kylä. Horisontissa häämöttävät Pallastunturit.

Saara Näkkäläjärvi kertoo, että vanhemmat ihmiset puhuvat mielellään saamen kieltä.

– Joillakin kieli tosin on kääntynyt suomeksi, jos he ovat olleet esimerkiksi suomalaisen kanssa naimisissa.

Monille lapsuudessa käytetty kieli muistuu helposti mieleen.

Puolen tunnin päästä Näkkäläjärvi kurvaa Peltovuomaan.

Tarinointia lapsuudesta

Ison omakotitalon keittiössä hääräilee Kaarin Stoor. Kotihoito käy Stoorin luona lähes päivittäin.

Televisio pauhaa olohuoneessa.

– Laitettaisiinko tätä vähän hiljemmalle, Näkkäläjärvi kysyy.

Stoor nyökkää ja alkaa etsiä kuulolaitettaan.

– Kun on yksin, niin sitä ei tarvitse käyttää, hän hymähtää.

Näkkäläjärvi auttaa asentamaan kojeen.

– Juogo gulat, joko kuulet, hän kysyy.

Naiset vaihtavat hyvän tovin kuulumisia pohjoissaameksi. Puhutaan lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista, sitten arkisista touhuista.

– Me myös juttelemme paljon saamelaisasioista, Näkkäläjärvi kertoo.

Kaarin Stoor kulki lapsena jutaamassa perheensä kanssa. Se tarkoittaa poroja paimentavien saamelaisten siirtymistä paikasta toiseen vuodenaikoja seuraten.

– Maailma on muuttunut niin paljon minun lapsuudestani, Stoor muistelee.

Näkkäläjärven vanhemmat ovat myös liikkuneet porojen kanssa. Naisilla riittää yhteisiä muistoja saamelaiskulttuurista.

Oma äidinkieli on tärkeä

Aika kuluu, vähän varkain. Niin verkkaisesti ja rauhassa Näkkäläjärvi ja Stoor turisevat. Stoor kertoo, kuinka ennen kylästeltiin enemmän. Nyt omanikäisiä ei ole enää lähettyvillä.

Keskiviikkoisin Stoor käy Hetassa ikäihmisten virtapiirissä, jossa seurustellaan muiden kanssa.

– Piristäähän sekin, vaikka minä en pelkää sillä tavalla yksinäisyyttä. Olen aina viihtynyt itsekseenkin, Stoor pohtii.

Stoorin mielestä Näkkäläjärven käynnit ovat merkityksellisiä, erityisesti kielen takia.

– On kauhean tärkeää, että pääsee puhumaan saamen kielellä. Se kun on minun äidinkieli, Stoor toteaa.

Näkkäläjärvi alkaa puhua, miten topakoita ikäihmiset seuduilla ovat.

– Saamelaisahkut, isoäidit, ovat niin hyvämuistisia ja elävät niin vanhoiksi!

Stoorin mielestä syynä on raitis ilma, josta on nautittu vuoden ympäri kodassa asuessa.

– Monet ovat ihmetelleet sitä jutaamistaa talvipakkasessa. Ja olihan siellä välillä kylmä. Ei tästä enää sinne lähtisi.

– Kyllä siellä päivä menisi, mutta sitten voisi tulla jo kotiin nukkumaan, Näkkäläjärvi sanoo ja molemmat puhkeavat nauruun.

Näkkäläjärvi vilkaisee kelloa. Työtehtävät Hetassa odottavat.

– Jos me tästä alamme lähteä?

– No istu vähäsen aikaa vielä, Stoor virnistää.

Molempia naurattaa taas.

Työtä kaamoksen keskellä

Kello käy kahta. Alkaa hämärtää. Päivänvaloa on sydäntalven aikaan rajoitetusti. Kaamos Enontekiöllä kestää kuukauden, itsenäisyyspäivästä loppiaiseen.

Saara Näkkäläjärvi ei pimeästä ajasta perusta.

– En oikein tykkää tästä kaamoksesta. Kevät on minun aikaa, kun aurinko alkaa paistaa ja tulee lisää valoa.

Mieleinen työ sen sijaan virkistää. Parasta siinä on itsenäisyys.

– Tässä saa päättää itse oman työnsä kulun.

Näkkäläjärvestä mukavaa on myös työskentely omalla kotiseudulla. Useat asiakkaat tuntevat Näkkäläjärven vanhemmat. Se tuo yhteisöllisyyden tuntua.

Auto kurvaa takaisin kotipalvelun pihaan. Päivän kotikäynti on tehty.

Pian alkaa päivällisen jako asukkaille. Sitä ennen hörpätään tietenkin kahvit toimistossa. Sirpa-Liisa Korva tekee lähtöä työvuoronsa päätteeksi.

– Täällä on hyvä yhteishenki. Paljon naurua ja vitsailua. On tärkeää, että kahvitauolla voi puhua muustakin kuin työstä.

Korva pukee vaatteet ja heilauttaa kättään iltavuorolaisille. Huomenna on taas uusi, erilainen päivä.

27. tammikuuta vietetään Kansallista lähihoitajapäivää

Sinua voisi kiinnostaa myös

Lähihoitaja ja robotiikan tutkija Malin Andtfolk: ”Toivon, että robotiikasta tulee luonnollinen osa lähihoitajan työtä”

Utsjoen vanhustenhuolto on Suomen parhaimmistoa: ”Välillä kahlataan hangessa ruokalaatikot kainalossa”

Hoitajan sana painaa, kun rokotuksen ottaminen epäilyttää