Kyllä se hyvin menee, Taru psyykkasi itseään ja yritti pakottautua nousemaan autosta.
Hänellä on herttaisia ja kiitollisia asiakkaita, muissa maailmoissa viipyileviä ja joskus arvaamattomia muistisairaita asiakkaita, urheasti vammansa kantavia asiakkaita ja sitten oli Äijäpeijooni. Taru oli ristinyt ukon mielessään Äijäpeijooniksi, jotta ei tulisi käyttäneeksi rumempiakin nimityksiä.
Äijäpeijooni oli hankala. Hän oli iäkäs ja pienikokoinen, joten ei hänestä vastusta ollut, mutta oli silti raivostuttavaa, että äijä puristi pakaroista tai yritti tarttua rinnoista ja haroa kättään haaroväliin. Äijä kuvitteli maksavansa avokätisesti siitä, että Taru kävi häntä viihdyttämässä. Taru oli selväsanaisesti ilmoittanut, että hän kävi Äijäpeijoonin luona, koska se oli hänen työtään.
– Juu, en minä halveksi teikäläisiä. Vaikka moni halveksii ja nimittelee. Minä sanon, että suuriarvoista työtä teette. Lievitätte yksinäisyyttä ja paineita. Seksityö on arvokasta työtä, ukko oli jalomielisesti ilmoittanut ja lisännyt salamyhkäisesti ja silmää iskien toistuvan iskurepliikkinsä:
– Eikö me mennä vähän seksittelemään tuonne makuukammariin?
Taru oli tokaissut hoitavansa Äijäpeijoonin säärihaavaa ja huolehtivansa, että tämä otti lääkkeensä. Hän rasvasi ukon jalat ja lämmitti tälle ruuan.
– Olen kunnan kotihoitaja, hän oli julistanut niin arvovaltaisesti kuin oli pystynyt.
Äijäpeijooni oli hihittänyt tietäväisesti ja kertonut seikkailuistaan aasialaisnaisten kanssa.
Äijäpeijoonilla oli vielä iso ja laiska katinlorttikin, Lussi, jolle hän vaati palvelua. Taru ei jaksanut enää vääntää asiasta vaan valitsi vähimmän vastuksen tien ja täytti kissankupin sillä nimenomaisella mössöllä, joka Lussille kelpasi.
Juuri kun Taru tunsi keränneensä riittävästi sisua Äijäpeijoonin kohtaamiseen, puhelin soi.
– Siinä paha missä mainitaan, Äijäpeijoonin tytär, hän ajatteli epäammatillisesti, veti syvään henkeä ja vastasi puheluun.
Äijäpeijoonilla oli kaksi tytärtä. Toinen työskenteli ulkomailla, ja toinen katsoi tehtäväkseen päsmäröidä Tarua. ”Minä ja sisareni olemme sitä mieltä”, oli hänen mielisanontansa. Nyt tytär halusi tietää, mikä oli iskän vointi sekä mieliala ja valitti katkeraa kohtaloaan, kun ei päässyt iskän luona vierailemaan koronatilanteen vuoksi. Taru hillitsi halunsa huomauttaa, ettei tytär ollut monesti vieraillut ennen koronaakaan ja sitä paitsi pahin tautiaika oli jo ohi. Sen sijaan hän tarmonpuuskan yllättämänä sanoi asian, jota oli jo kauan hautonut mielessään:
– Olisi hyvä, jos veisit isäsi geriatrin vastaanotolle. Hänellä saattaa olla alkava muistisairaus. Mitä aikaisemmin lääkitys aloitetaan…
– Iskä ei ole mikään dementikko! Hän on terävä ja täysin toimintakykyinen seniori.
– Jos lääkäri toteaa, että muistisairautta ei ole, niin sehän on hyvä tieto.
Tyttären ääni nousi kimeäksi:
– Vie itse lääkäriin, jos sellaista haluat.
– Lääkärikäynnit eivät ole minun asiani…
– Eikä ole sinun asiasi järjestää iskää laitokseen! Voit olla varma, että teen sinusta valituksen!
– Se on tietenkin oikeutesi. Sanonko terveisiä isällesi?
Tytär lopetti puhelun.
Puhelun antaman ärsytysenergian voimalla Taru kiepsahti autosta, otti laukkunsa ja suunnisti Äijäpeijoonin ovelle. Puhelin soi. Ehkä nainen oli muistanut jonkin uuden valituksen aiheen.
Soitto tulikin Ismolta. Ei nyt, Taru ajatteli eikä vastannut. Ismo oli mukava ja ehkä hän suorastaan rakasti Ismoa, mutta mies oli alkanut vihjailla yhteen muuttamisesta. Amerikkalaisista televisiosarjoista oppimansa ilmaisun mukaisesti Ismo ehdotteli, että heidän pitäisi ”siirtyä eteenpäin elämässä”. Mikäpä siinä, mutta Ismo olikin sellainen erikoistarjous, että kylkiäisinä sai kaksi teini-ikäistä poikaa, joten askel kohti yhteistaloutta ei houkutellut. Poikien äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan ja muuttanut maata viitisen vuotta sitten. Taru aavisti, että pojat eivät toivottaisi uutta naista tervetulleeksi.
Sitä paitsi hän epäili taka-ajatuksia. Ehkä Ismo tarvitsi iltavuoroilleen lastenvahtia, kuskia jalkapallotreeneihin, vanhempainvartin lusijaa, läksyjen valvojaa ja pyykinpesijää. Lähihoitajaa siis. Taru ei halunnut yrmeitä teinejä, hän halusi rakastajan.
Asunnossaan aulis rakastaja Äijäpeijooni oli valmiina. Hän oli riisunut alapäänsä paljaaksi ja istui suuressa nojatuolissaan odottamassa.
– Laitetaanpa ne housut jalkaan, niin on mukavampi, Taru ilmoitti ja muitta mutkitta puki miehelle alushousut.
– Eikös me kuule mennä makuukammariin, Äijäpeijooni aloitti, mutta Taru sanoi niin napakasti kuin osasi, että nyt hoidetaan säärihaava ja lääkkeet.
– On minulla rahaa. Minä maksan hyvin, Äijäpeijooni vakuutti ja heilutti mahtavin elkein paperitukkua.
Ukolla oli kädessään lehdistä leikattua paperisilppua seteleinä. Muistisairaus alkoi olla jo pitkällä. Vaikka Äijäpeijooni oli mikä oli, Tarun kävi sääliksi.
– Minä niin sinusta tykkään, kun olet tuollainen persevä nainen, Äijäpeijooni kehui. – Takapuolesta saa tositoimessa kunnolla kiinni. Näin. Eikö me kuule mennä vähän seksittelemään…
– Ei mennä. Nyt hoidetaan jalat, Taru komensi topakasti. Joskus tiukka äänensävy auttoi.
– Minä laitan sinut testamenttiin. Koko omaisuuteni annan sinulle, kun yhden kerran tulet makuukammariin.
– Mitäs Lussille kuuluu? Taru harhautti ovelasti.
Äijäpeijooni meni lankaan ja alkoi kertoa kissan edesottamuksista.
Ei kulunut monta päivää, kun Taru sai taas kiukkuisen puhelun tyttäreltä.
– Nyt sinä viimeisen temppusi teit, kun huijasit iskän tekemään testamentin sinulle.
– Siitä minä en tiedä mitään.
– Minä ja sisareni tulemme kiistämään testamentin ja joudut rikosoikeudelliseen vastuuseen. Olet narrannut vanhuudenhöperön reppanan testamenttaamaan rahansa sinulle. Isä kertoi.
– Tuskin mitään testamenttia edes on, Taru rauhoitteli ja ajatteli, että nopeastipa Äijäpeijooni oli muuttunut täysivaltaisesta seniorista vanhuudenhöperöksi reppanaksi.
– Minä ja sisareni pidämme huolta, että et saa senttiäkään.
Entä jos Äijäpeijooni tosiaan oli tehnyt testamentin ja maininnut Tarun? Taru pyyhki ajatuksen nopeasti pois mielestään. Tietysti raha olisi tervetullutta, lähihoitajan palkka oli mitä oli, mutta muistisairaan testamentti ei luultavasti ollut pätevä. Jos sitä edes oli.
Seuraavalla käynnillä Taru veti henkeä Äijäpeijoonin oven takana, rauhoitti mielensä, muistutti itseään pitkämielisyyden hyveestä ja avasi oven.
Mies makasi selällään lattialla huulet sinisinä.
Sydänkohtaus, Taru tunnisti heti ja tapaili puhelintaan. Soittaessaan ambulanssia hän samalla kohensi sairaan asentoa, etsi tälle nitron ja työnsi tyynyn pään alle. Eihän tyyny mitään auttanut, mutta se tuntui jotenkin inhimilliseltä.
Taru kävi avaamassa oven valmiiksi ensihoitajia varten, istui lattialle Äijäpeijoonin viereen ja tarttui tätä kädestä.
Äijäpeijooni puristi heikosti Tarun kättä.
– Älä jätä, hän kuiskasi.
– En jätä. Olen tässä sinun kanssasi. Ambulanssi tulee ihan kohta, hän rauhoitteli, vaikka sisimmässään tiesi, että ensiapu ja sairaala eivät pystyisi käännyttämään ukkoa kuoleman porteilta.
Mies ei enää näyttänyt Äijäpeijoonilta, vaan ihmiseltä, joka tiesi viimeisten hetkiensä olevan käsillä ja pelkäsi. Taru puristi ukon kättä ja katsoi tätä silmiin.
– Kyllä se hyvin menee, Taru sanoi eikä tarkoittanut sydänkohtausta.
– Niin, ukko vastasi ja Taru näki, että hän ymmärsi.
Kyllä se hyvin menee, kuoleminen.
Eteisestä kuului kolinaa. Paarit ja ensiapu saapuivat. Tarun olo helpottui, kun vastuu siirtyi ensihoitajille, mutta hän tunsi syyllisyyttä ajatellessaan, että onneksi ukko lähti ambulanssiin hengissä, niin että tytär ei pystyisi syyttämään häntä isänsä kuolemasta. Seuraavaksi hän oivalsi, että tyttärelle oli soitettava ja kerrottava tilanne. Huonoa omaatuntoa potien Taru ilmoitti, että vanhus oli juuri viety sairaalaan huonossa kunnossa. Ilmoitus oli virallinen ja liian lievä. Toisaalta lääketieteellinen arvio ei ollut kotihoitajan asia. Parempi oli pysyä ammattiroolissa.
– Mou, sanoi Lussi ja tuijotti Tarua. Se näytti vaativan selitystä tapahtuneelle.
– Nyt taisi käydä huonosti, mutta tule sinä silti syömään, Taru sanoi.
Kului viikko. Äijäpeijooni oli kuollut. Tytär ei ihme kyllä soittanut eikä syytellyt tai vaatinut myötätuntoa. Taru tuli ajatelleeksi, että käskyttämällä, moittimalla ja syyttämällä tytär oli ulkoistanut isäsuhteensa hoidon hänelle. Siitä olisi pitänyt kyllä saada palkanlisää.
Eräänä iltana ovikello soi, ja oven takana oli tytär, joka kanniskeli jonkinlaista laukkua ja näytti kummallisen nöyrältä. Taru hämmästyi: oliko tytär tulossa pyytämään käyttäytymistään anteeksi tai kiittämään isänsä hoidosta? Vai kutsumaan hautajaisiin?
– Iskä niin piti sinusta. Hän halusi jättää tämän sinulle perinnöksi.
Tytär tyrkkäsi kantokassin Tarun jalkoihin. Sieltä kuului moittiva rääkäisy.
– Iskä rakasti Luciferia. Se on nyt sinun.
Taru pöyristyi.
– Minä en halua kissaa.
– Jos et halua pitää Luciferia, niin vie se johonkin eläinsuojeluyhdistykseen.
– Älä jätä isäsi kissaa minun vaivoikseni.
– Kassissa on Lussin tavarat, raksut ja märkäruokaa. Kyllä se hyvin menee.
Tytär käännähti kannoillaan ja paineli pakovauhtia rappuja alas. Sekunnin ajan Taru näki itsensä heittämässä kissakassia rappukuiluun naisen perään, mutta ei hän kuitenkaan pystynyt. Syytönhän Lussi oli ihmisten typeryyteen.
Lucifer tosiaankin. Taru ei ollut koskaan miettinyt, miksi Lussi oli Lussi.
Hän nosti kassin eteiseen ja avasi vetoketjun, jotta Lussi painelisi sohvan alle ja piilottelisi siellä seuraavat kaksi viikkoa.
Kissa asteli arvokkaasti kantokassista ulos ja vilkaisi arvioivasti ympärilleen. Se hieraisi suupieltään Tarun pohkeeseen ja lähti häntä pystyssä tekemään tarkastuskierrosta. Katti ylenkatsoi keittiön, makuuhuoneen ja olohuoneen, nuuhki kasvit ja tuolinjalat. Sitten se hyppäsi sohvalle ja tuijotti Tarua halveksivasti keltaisilla silmillään.
Äkkiä Taru näki itsensä kymmenen vuotta vanhempana istumassa sohvassa Lussin tai Lussi Kakkosen kanssa katselemassa television poliisisarjaa.
Hän istahti kissan viereen ja otti puhelimensa. Hän soittaisi Ismolle ja kysyisi, mitäpä jos hän ja Lucifer muuttaisivat Ismon ja poikien luo.
– Muutan, jos Ismo sanoo, että kyllä se hyvin menee.
Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneja, lastenkirjoja ja televisiosarjoja. Hän on myös kirjoittanut äitinsä muistisairaudesta kirjan Pala palalta pois, kertomuksia Alzheimerin taudista.
