Vakavasti muistisairas ihminen elää ja kokee, vaikka elämän valo ei hänestä enää ulospäin loistaisikaan. Vuorovaikutuksen puuttuessakin hoitajan on kohdattava muistisairas niin kuin ihminen kohdataan, sanoo Kristiina Juudin.
Vaikeasti muistisairas ihminen voi näyttää oman kehonsa sisään haudatulta. Puhe on kadonnut, eikä sairas kykene ilmaisemaan itseään edes ilmein. Aivot ovat unohtaneet, miten kehoa liikutetaan.
Vuorovaikutuksen hiipuessa lähes olemattomiin hoitajalta voi unohtua, että siellä jossakin ihminen yhä elää ja kokee asioita. Tällöin hoitaminen saattaa supistua peruselintoiminnoista huolehtimiseen.
Näin ei Kristiina Juudinin mukaan saisi koskaan käydä.
– Ihminen ei ole koskaan pelkkä keho. Yhteinen, jaettu ihmisyys säilyy niin kauan kuin elämä jatkuu. Meidän on lähdettävä ajatuksesta, että muistisairas on läsnä vielä senkin jälkeen, kun hän ei pysty mitenkään ilmaisemaan itseään, Juudin painottaa.
Ihminen on siis henkinen olento niin kauan kuin hän on hengissä. Juudinin väitöstutkimuksen mukaan ikääntyneiden muistisairaiden henkisyys jää hoitotyössä usein liian vähälle huomiolle.
Juudin haastatteli väitöstään varten kymmentä ikääntynyttä muistisairasta, yhdeksää heidän läheistään ja seitsemäätoista hoitajaa. Tutkimus käsittelee ikääntyneiden muistisairaiden henkisyyden tukemista hoitotyössä.
Mekaanisuus vie voimat
– Muistisairaan henkisyyden tukeminen ei tarkoita niinkään konkreettisia hoitotyön toimintoja vaan asennetta ja läsnäoloa. Tärkeintä on, että hoitohenkilökunta kohtaa muistisairaan ihmisen arvokkaana vertaisenaan, Mehiläisen hoivapalveluissa ikääntyneiden yksikön johtajana toimiva Juudin tarkentaa.
Kyse ei ole vain sairaan hyvinvoinnista. Ihmisen kohtaaminen hoito- ja hoivatyössä on tärkeää myös hoitajan oman hyvinvoinnille ja työssä jaksamiselle.
– Jos ikääntyneiden muistisairaiden hoivaa tekee mekaanisesti – pistää vain lusikkaa suuhun ruokailuissa ja pesee kuin pestävä ei olisikaan ihminen – niin miten sellaista jaksaa koko pitkän työuran, Juudin kysyy.
Taustalla on ajatus samalla viivalla olemisesta: sairaus – vakava muistisairauskaan – ei tee ihmisestä muita arvottomampaa.
Kokemuksesta Juudin tietää, että suurimmalta osalta hoitoalan työntekijöitä sairaan aito kohtaaminen käy luonnostaan. Alaa kun ei valita esimerkiksi palkan vuoksi vaan siksi, että halutaan auttaa ja kohdata toisia ihmisiä.
– Omassa yksikössä parasta on se, kun henkilökunta viettää aikaansa, kahvittelee ja ruokailee asiakkaiden kanssa. Että viihdytään asiakkaan kanssa jutellessa yhtä hyvin kuin työkavereiden seurassa.
Henkisyyden tukemisen tiedetään helpottavan muistisairaiden käytösoireita, masennusta, levottomuutta ja ahdistuneisuutta.
Miten muistisairaan henkisyyttä käytännön hoiva- ja hoitotyössä tuetaan? Juudinin mukaan lähtökohtana eivät voi olla hoitajalle itselleen tärkeät asiat ja katsomukset. Pitää siis pyrkiä selvittämään, millaisista asioista muistisairas ihminen itse on elämänsä henkisiä suuntaviivoja etsinyt.
– Joillakin henkisyys liittyy uskontoon tai muuhun elämänkatsomukseen, toisille läheiset
ihmissuhteet ovat tärkein henkisyyden elementti. Jotkut taas löytävät yhteyden sisimpäänsä ja ympäröivään maailmaan luonnon tai taiteen kautta, Juudin luettelee.
Aina ei tarvitse tehdä mitään
Muistisairauden ollessa vasta aluillaan sairas kykenee vielä kertomaan itsestään. Silloin olisi hyvä kirjata ylös myös katsomukseen ja tärkeisiin elämänkokemuksiin liittyviä asioita.
– Terveydenhuollossa muistikoordinaattoreiksi koulutetut hoitajat tekevät elämänkartoituksia potilaalle merkityksellisistä asioista. Kartoitus auttaa, kun muistisairaus on edennyt niin pitkälle, ettei sairas pysty enää itse näistä asioista kertomaan.
Läheskään aina ammattilaisen kokoamaa tietovarantoa ei ole saatavilla. Silloin vinkkejä on etsittävä muistisairaan hoitoympäristöstä, kotoa tai hoivakodista.
– Kotihoidossa olevalla muistisairaalla on yleensä ympärillään kirjallisuutta, tauluja, valokuvia, musiikkitallenteita ja muita vihjeitä siitä, mitä hän pitää elämässään tärkeänä.
Juudin kertoo kannustavansa muistisairaan läheisiä ennen palvelutaloon muuttoa pakkaamaan mukaan esineitä, joista hoitaja voi päätellä, mikä tulijalle on tärkeätä.
– Hoivakodeissa myös kartoitetaan sairaan elämänhistoriaa yhdessä läheisten kanssa. Kun tietoa on riittävästi, asiakkaalle osataan esimerkiksi soittaa oikeanlaista musiikkia. Hän saa myös tavata niitä ihmisiä, joita haluaa, ja harjoittaa uskontoaan niin kuin haluaa.
Uskonnosta elämäänsä merkityksiä ammentaneen muistisairaan kotoa löytyy lähes aina uskontoon viittaavia kirjoja, lehtiä ja kuvia. Jos uskonnollisen tuen antaminen tuntuu hoitajasta vieraalta, kannattaa kääntyä asiantuntijoiden puoleen.
– Uskonnolliset yhteisöt auttavat mielellään ja tulevat myös paikan päälle tapaamaan muistisairasta. Hoivakodeissa hartaustilaisuuksia pitäviltä teologeilta voi kysyä myös muiden uskonyhteisöjen yhteystietoja.
Joskus liikkeelle joudutaan lähtemään nollasta: hoivakotiin tulijalla ei ole läheisiä eikä muutossa tule mukana juuri muuta kuin omat vaatteet.
– Jollei tällainen asiakas ei kykene itse kertomaan itsestään, hoitajalle ei jää muuta keinoa kuin kokeilla erilaisia asioita ja tarkkailla asiakkaan reaktioita, jotka voivat olla hyvin pieniä. Kokeiluissa pitää kuitenkin olla varovainen, sillä elämänkatsomukseen liittyvien rajojen rikkominen voi loukata muistisairasta.
Ihmissuhteet merkitsevät muistisairaalle paljon – asia, joka tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta jota hoitajien on Juudinin mukaan syytä korostaa sairaan läheisille.
– Läheisten käynnit ovat muistisairaalle hyväksi, mutta läheisille itselleen tapaamiset voivat olla hyvin raskaita erityisesti silloin, kun sairas ei näytä enää muistavan heitä. He saattavat jopa luulla, ettei heidän käyntejään enää kaivata.
Läheiset voivat auttaa hoitajia muistamalla asioita sairaan puolesta. Hoitajat puolestaan voivat kertoa läheisille, mitä kaikkea tapaamisten aikana voidaan tehdä – ja senkin, että aina ei tarvitse tehdä yhtään mitään.
– Pelkkä istuskelu sairaan vierellä on hyvin terapeuttista.
Henkisyys ei ole kiireestä kiinni
Hoitotyön kehittämisestä puhutaan julkisuudessa paljon säästöjen, tehokkuuden ja kiireen näkökulmasta. Työn inhimillisyyttä arviodiaan henkisyyden sijaan hoitajamitoituksella, ja jotkut näyttävät miettivän tosissaan hoivatyötä tekevien ihmisten korvaamista roboteilla.
Kristiina Juudinin mukaan taloutta ja tehokuutta korostavat virtaukset eivät ole vaikuttaneet juurikaan käytännön hoito- ja hoivatyön henkisyyteen.
– Potilaan kohtaamista painotetaan nykyään voimakkaasti hoitoalan koulutuksissa. Käytännön työssä asenteet vaihtelevat kuitenkin todella paljon henkilöstä toiseen. Kokeneet hoitajat ovat usein muita rohkeampia oleman työssä omana itsenään ja myös kohtaamaan muistisairaan ihmisyksilönä.
Juudinin mielestä henkisyyden puuttumista hoitotyöstä ei voi selittää kiireellä, vaan kyse on ennen kaikkea asenteesta. Esimerkiksi muistisairaan kääntämisen ja pesemisen voi tehdä kohdaten ja jutellen – tai teknisenä suoritteena.
– Itse asia saadaan hoidettua yhtä nopeasti molemmilla tavoilla, mutta inhimilliseltä kannalta ero on suuri. Henkisyyden tukeminen hoitotyössä ei mielestäni edellytä aikaresurssien lisäämistä, mutta ei lisäajasta toki haittaakaan ole.
Juudinin vakuuttaa, että hoitotyöstä tulee erilaista ja parempaa, jos ja kun siinä on mukana aito yhteys hoidettavaan.
– Siihen tarvitaan vain rohkeutta olla työssä omana itsenä ja sitä, että myös toisen annetaan olla oma itsensä. Lempeyttä ja inhimillisyyttä ei ole maailmassa koskaan liikaa.
Väitös: Supporting the spirituality of older people with dementia in their caring and living environments. Turun yliopisto 2024.
