Kun Pentti Kokkonen kyllästyi suomalaisten mäkihyppääjien valmentamiseen – tai lähinnä lentokenttiin ja jatkuvaan matkusteluun – hän joutui 55-vuotiaana valinnan eteen: mitä tehdä, kun työvuosia on vielä jäljellä.
– Lähtisinkö johonkin varastoon seisomaan? En, sillä olinhan tehnyt ihmisten parissa työtä. Lähihoitajakoulutus oli itsestään selvä valinta, kun selvisi että pystyn opiskelemaan ansiosidonnaisuuden jatkuessa. Poika oli lähihoitaja, joten tiesin jo ainakin vähän, mihin olin lähdössä.
Opiskelut Kokkonen aloitti vanhuspuolella vuonna 2010, mutta vaihtoi vammaispuoleen. Työharjoittelun kautta löytyi nykyinen työ Invalidiliiton asumispalveluyksiköstä Lahdesta.
Lähihoitajan ja mäkivalmentajan työssä jotain yhteistä
Kokkonen toimi oman hyppyuransa jälkeen lähinnä maajoukkuemäkihyppääjien valmentajana 25 vuotta.
– Varmaan aika monelle oli yllätys, että vaihdoin ihan erilaiselle alalle, enkä esimerkiksi heittäytynyt mihinkään eläkeputkeen. Joku saattoi katsoa nenänvartta pitkin, että tuleekohan lähihoitajahommista mitään. Aika nopeasti paljastui, että tulee. Eivät ympäristön mahdolliset reaktiot koskaan minua ahdistaneet.
Kokkosen mukaan mäkivalmentajan ja lähihoitajan työssä on myös yhteistä.
– Valmentamisessakin kannustettiin ja taputettiin olalle. Lähihoitajan työssä mennään vähän syvemmälle, enemmän iholle ihan käytännöllisestikin.
Hoitotyön raskaus yllätti
Lähihoitajan työ on raskasta. Kun Kokkonen oli ollut kaksi viikkoa töissä, hän joutui käymään hierojalla, jotta saisi kädet kuntoon. Ranteet olivat kipeytyneet puristusvoimaa vaativissa asukassiirroissa.
– Siinä vaiheessa tuumin hetken, että mihin sitä on lähdetty. Totesin pian, että onhan siellä paljon minua nuorempia ja toista sukupuolta olevia samoissa hommissa. Eli kyllä minäkin tätä työtä teen, ei siitä ole koskaan ollut epäilystäkään.
Yötyötä tekevä Kokkonen on kokenut hoitajille tuttuja riittämättömyyden tuntoja.
Viime aikoina työ on alkanut kaivertaa henkisesti. Yötyötä tekevä Kokkonen on kokenut hoitajille tuttuja riittämättömyyden tuntoja. Tietotekniikka ja kirjaaminen tuntuvat hallitsevan nykytyötä liikaa.
– Kun Hilkka-järjestelmän puhelimeen tulee yöllä hälytys, joudun heti puhelun jälkeen näpyttelemään tiedot sisään, vaikka toisen asukkaan hoito olisi kesken.
Kun kirjaaminen kiireessä on hankalaa tai ohjelmisto latautuu, hermot ovat joskus lujilla.
– Puolikin minuuttia ohjelmapäivityksen odottelua puhelin kädessä tuntuu pitkältä, kun toinen työ on kesken.
– Mutta ei hoitotyö kärsi, mies kärsii enemmän. Asukkaat onneksi ovat tottuneet, että yököillä soi puhelin vähän väliä.
Työpaikalla hyvä henki ja omalaatuinen porukka
Kokkonen jää eläkkeelle huhtikuun alussa. Työpaikastaan hänellä ei ole huonoa sanottavaa.
– Meillä on mahtava ja omalaatuinen porukka. Kuten mäkipiireissä, tässä työssä viihtyvät ne, jotka lajin haasteista tykkäävät. Asukkaatkin tykkäävät, kun henkilöstöllä on hyvä henki.
Ennen eläkeaikaa Kokkonen on jo muokannut työolosuhteitaan. Hän tekee lyhennettyä työpäivää ja nykyään vain yötyötä. Se sopii aikaisia aamuheräämisiä karttavalle ja valvomiseen pystyvälle persoonalle.
Hän suosittelee alaa myös varttuneille, kunhan pitää kunnostaan huolen.
– Mitenkähän nykyiset kolmekymppiset jaksavat tässä työssä kuusikymppisinä? Työterveyshuolto on ratkaisevassa ennaltaehkäisevässä roolissa.
Näinä koulutussäästöjen aikoina Kokkosella on mielenkiintoinen ehdotus opiskelijanohjaukseen:
– Jos olisi pakko jatkaa työelämässä vaikka 65-vuotiaaksi asti, esimerkiksi minä voisin toimia puolipäiväisenä opiskelijoiden ohjaajana, kun on tietotaito hallussa ja homma hanskassa. Perustyötä tekeville aika ei ohjaukseen tahdo riittää.
