Sydämellä Salla: ”Tänään olen päättänyt kokeilla jotain muuta”

Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.

Kuva: Mostphotos

Teksti Sydämellä Salla

Heinäkuun silmiä siristyttävä valo jää selkäni taakse, kun astun sisään verhoilla hämärrettyyn taloon ja aistin viileyden vastassani. Käsidesi ei vielä ole kuivahtanut, kun talon rouvan napakat askeleet lähestyvät ja valmistaudun kuulostelemaan mikä tänään on vialla. Jokin useimmiten on. Joskus olemme liian ajoissa, joskus myöhässä, joskus käymme liian nopeasti ja joskus olemme hitaita. Tänään harmittaa, ettei se apteekkitilaus ole vieläkään tullut. Kertaan rauhallisesti päivät, jolloin tilauksia toimitetaan. Lääkkeissäkin on epäselvyyttä. Sanon, että katson annostelijaa ihan pian, ei hätää. Hänen kireät hartiansa etääntyvät minusta ja käännyn salaa huokaisten asiakastani kohti.

Vanha mies hymyilee leppoisasti sängyllä ja toivottaa minut tervetulleeksi. Hän on kerännyt tarvikkeet valmiiksi, jotta pääsen hoitamaan häntä sujuvammin. Miehen olemus on anteeksipyytävä ja vähän väsynyt. Hän vilkuilee vaimoaan, kun luulee etten huomaa ja yritän keventää tunnelmaa rupattelemalla niitä näitä hiljaisella äänellä, etten hermostuta emäntää. Hymyilen miehelle, hän hymyilee vaisusti takaisin.

”Kestääkö siinä vielä kauan?” ”Nämä käynnit ovat aika kalliita”, kuulen selkäni takaa. Ärsytys kutittelee kurkussa, kun ojennan selkäni ja kerron tekeväni työni mahdollisimman ripeästi. En usko talon viileyden johtuvan pelkästään ilmalämpöpumpusta.

Tämä on neljäs käyntini täällä ja jokaisella kerralla olen ollut helpottunut päästessäni lähtemään pois. Toisaalta on jäänyt myös harmittamaan ja mietityttämään, mistä kaikki kumpuaa. Tänään olen päättänyt kokeilla jotain muuta.

Talon emäntä on reilusti miestään nuorempi. Hän on ollut hyvin nuori heidän mennessään naimisiin ja saan vaikutelman, että mies on aina huolehtinut suuresta osasta asioita, kantanut vastuuta, pitänyt huolta, ollut perheen pää. Nyt hän tarvitsee itse apua ja on heikentynyt. Roolit ovat vaihtuneet. Se ei voi olla helppoa kenellekään.

Saan askareet miehen kanssa tehdyksi. Tavaroita kootessani haen kontaktia naiseen. Tunnen vastakkainasettelun ja puolustusreaktion välillämme ja rentoutan tietoisesti ilmettäni. Ei hänellä varmasti ole mitään henkilökohtaista minua vastaan, kyse on jostain muusta.

Mainos

”Miten sinä jaksat tämän kaiken keskellä”, kysyn häneltä haavasidostarpeet vielä käsissäni. Hän on selkä minua kohti. Hetken on ihan hiljaista. Puristan Mepilex-laatikkoa tiukemmin ja valmistaudun ”pitämään huolen omista asioistani”. Hän kääntyy ja katsoo minua silmiin varmaankin ensimmäisen kerran. Hänen silmissään on kyyneleitä.

Lähden talosta parikymmentä minuuttia myöhemmin. Helle ottaa minut vastaan ulkona, mutta kontrasti ei enää ole niin iso sisätilan lämpötilan kanssa. Ymmärrän nyt paljon enemmän hädästä, menetyksen pelosta, yksinjäämisen vaikeasta odotuksesta ja siitä, miten tiukkojen sanojen takana kaikuu pyyntö tulla kuulluksi. Miten paljon voi merkitä, jos joskus kurottaa muurin yli ja kysyy, miten menee.

Rouva vilkuttaa minulle ikkunasta. Hän rutistaa nenäliinaa kädessään, mutta hymyilee hieman.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Sydämellä Salla: Muistilappuja

Sydämellä Salla: Revityt toppahousut

Sydämellä Salla: ”Nähdään huomenna, arkipäivänä taas”