Iltavuoroon saapuessa minulle huikataan jo ovensuussa, että tule tervehtimään uutta asukastamme. Katseeni etsii häntä oleskelutilan pöydän äärestä muiden joukosta ja tervehdin vähän epävarmasti hymyillen pöydän päässä selkä suorassa istuvaa rouvaa. En ole ihan varma, onko hän tämä uusi asukas vai onko hän asukkaita tervehtimään tullutta ystävätoiminnan eläkeläisväkeä. Käy ilmi, että tervehdin oikeaa ihmistä ja että hän tosiaan on samaa ikäluokkaa kuin parhaita eläkevuosiaan viettävät tervehdyskäynnillä vapaaehtoistöissä olevat vanhusten ystävät. Rouva tervehtii minua avoimella katseella, selkeästi itsensä esitellen.
Iltavuoro kuluu tuttuja polkujaan, tänään on ihan hyvä päivä. Loppusyksyn vähäinen valo siivilöityy palvelutalon käytävälle, kun teemme hidasta matkaa vanhan asukkaan kanssa hänen huonettaan kohti. Uusi asukas tulee meitä vastaan, hän pysähtyy vaihtamaan muutaman sanan ja rupattelemme kuin tuttavat kadulla törmätessään. Myöhemmin autan häntä purkamaan muuttolaatikoita. Hän naurattaa minua esittelemällä sarkastiseen sävyyn useita shampoopullojaan lyhyitä hiuksiaan varten. Ruskaisen takapihan maisemaa katsellessamme hän miettii ääneen, saisiko sinne vielä hyvännäköisen miehen haravoimaan silmäniloksi. Hän toimii sukkelasti ja epäröimättä, kodista tutut esineet löytävät vähitellen paikkojaan ja aika lennähtää siivillä häntä autellessani. En ole pitkään aikaan nauranut töissä niin paljon.
Iltapalan jälkeen himmennän oleskelutilan valoja nukkumaanmenoa kohti. Uusi asukas on syventynyt rauhalliseen keskusteluun toisen asukkaan kanssa. Heidän päänsä ovat kallellaan toisiaan kohti ja välillä kuulen laulua kiirehtiessäni heidän ohitseen. Hymyilen mielessäni – miten mukavaa saada tänne noin hyvin sopeutuva ja pirteyttä tuova asukas. Vaikka tietysti tiedän, ettei se ole koko totuus.
Vähitellen oleskelutila alkaa tyhjentyä, kuuluu hyvän yön toivotuksia, sulkeutuvien ovien loksahduksia. Kierrän iltakäynneillä asukkaiden huoneissa ja kirjaamiseen syventyneenä istun hetkeksi käytävän penkille, kun hän kävelee minua kohti. Hänen katseensa harhailee käytävän seinillä ja huoneiden ovilla, hän ei heti huomaa minua istumassa siinä. Ehdin nähdä totisen ja eksyneen ilmeen hänen kasvoillaan ja tiedän että siellä se on, kaiken sen naurun ja huumorin alla. Muistamaton mieli.
Ohjaan hänet huoneensa suuntaan. Myötäilen mukana, kun hän verhoaa taas huumoriin sen, ettei löytänyt huonettaan. Niinpä, sellaista sattuu meille kaikille, näkisit vain minut kauppakeskuksissa. Ja uudestaan, kun hän hetken päästä tulee kertomaan, että hänen huoneensa ovi on lukossa, eikä hän huomaa, että avain roikkuu hänen kaulassaan. Niin, et taida olla sitä avainnauhasukupolvea, nauramme.
Tulee vielä toisenlainen vaihe, ehkä nauru vaihtuu kiukkuun, ehkä hiljaisuuteen. Kun muistin katoaminen etenee, hänen keinonsa sen kohtaamiseen vaihtuvat ja sitten me ehkä etsimme ovea toisenlaisissa tunnelmissa, löydämme keinoja ottaa elämää vastaan sellaisena kuin se on. Tänään keinoja kuitenkin ovat vielä nauru ja vitsailu, ja ne lyhyet ymmärryksen katseet.
Lue myös:
