Huone on pimeänä jo toistamiseen tänään, hän nukkuu taas. Väsymys valtaa tilaa huoneesta nurkka kerrallaan, ja kun kuljemme joulua kohti, valon määrä vähenee aina vain, tässä huoneessa kaikilla tavalla. Yövalon kajossa hiippailen sängyn äärelle ja katselen hetken hänen levollisia kasvojaan, miten poskipäät erottuvat aina vain terävämmin. Hän tiedostaa läsnäoloni ja havahtuu hereille, hymyntapainen käväisee toisessa suupielessä. Asettelen tarjottimen sivupöydälle ja yritän nostattaa ruokahalua kehumalla mansikkarahkaa herkullisen näköiseksi. Ei se taida auttaa.
Istun sängyn laidalle puolittain häntä kohti, oikaisen ohutta peittoa vielä ohuempien säärien päälle ja kysyn kivuista. Niitä ei onneksi juurikaan ole. Muistutan vahvemman kipulääkkeen mahdollisuudesta, sitä saa milloin vain pyytämällä. Saattohoitopäätös on aivan nurkan takana, minä tiedän sen ja hän tietää sen. Hän ei ole pyytänyt muuta kuin että saisi nukkua pois täällä, omassa kodissaan.
Tänään sanoja on hyvin vähän. Neljä pientä lusikallista rahkaa on ihan onnistunut saavutus. Hän nielee hitaasti ja katselen pöydällä olevia kukkuraisia vateja, täynnä keksejä ja suklaata. Mietin, milloin hän viimeksi on niistä maistanut palaakaan. Minä luulen, ettei hän niihin enää koske.
Käytävältä kuuluu vaimeasti elämisen ääniä muiden asukkaiden siirtyessä ruokailemaan. Kollegani nauraa ääneen, melkein arvaan kuka häntä siellä hauskuuttaa. Niin paljon sävyjä on täälläkin, elämän ehtoopuolella, toisilla sen ehtoon alkupäässä ja täällä käytävän viimeisessä huoneessa sävyissä on enää joulukuisen tummia aavistuksia. Kysyn voinko auttaa jotenkin, vain jotain sanoakseni. Hän kiittää, sanoo että kaikki on hyvin. On niin vähän mitä voin tehdä, olla läsnä, huolehtia kipujen lievittämisestä, tuoda vähän mansikkarahkaa. Siihenkin vähään hän on tyytyväinen.
Haluaisin kysyä painaako hänen mieltään jokin sanomaton tai tekemätön asia, onko jotain mihin hän haluaisi vielä vaikuttaa, joku johon ottaa yhteyttä, jotain mitä haluaisi korjata. Vai onko hän jo sanonut kaiken, onko nyt enää vain tyyni hiljaisuus. Tänään en kysy, hän sulkee silmänsä jo, väsyttää. Jospa huomenna sitten.
Napsautan adventtikynttelikön päälle ikkunalle. Ehkä hän ei edes huomaa sitä, mutta toivon, että yön pimeimpinä tunteina, hereillä ollessaan, valo veisi hänet sanomista kauneimman luokse ja antaisi hänelle rauhan, joulurauhan.
Lue myös:
Mitkä onkaan pitkän iän salaisuus?
Sydämellä Salla: ”Toivon, ettei pelko löytäisi häntä tänä yönä”
