Nöyrtymisen taito

Teksti Sydämellä Salla

Hän oli suoraryhtisin ihminen, kenet tunsin. Ehdoton, mustavalkoinen, vakava. Aito, rehellinen ja kunnioitettava. Terävä kuin partaveitsi. Hän oli asiakkaani yhdeksän vuoden ajan. Ihan ensimmäisestä päivästä lähtien, kun aloitin hoitotyössä, hänen haukansilmänsä seurasivat minua. Arvioivat, huomasivat ja olivat joskus tietoisesti huomaamatta.

Kerran me otimme yhteen. Se sattui kesäisenä päivänä vuosia sitten. Hänen rivitaloasunnossaan soi palovaroitin, hellalla savusi jotakin ruuanlaiton seurauksena. Minä tulin paikalle kesken kiireisen päivän, kiipesin jakkaralle vaimentamaan korvia riipivän palovaroittimen ja yritin tuulettaa asuntoa avaamalla oven ulos. Hän kulki perässäni, siivosi jakkaran pois ja sulki oven. Avasin oven uudestaan. Selitin, miksi se on avattava. Asunto oli aivan savussa. Hän taas pelkäsi kärpästen tulevan sisälle ja sulki oven uudestaan, ei sen sopinut olla auki, ei asioita sopinut tehdä toisin kuin aina.

”Väittelimme, perustelimme kantojamme ja seisoimme siinä, kaksi jääräpäätä, välissämme ylpeys ja 60 ikävuotta.”

Muistan kun tuijotimme toisiamme savuisessa asunnossa, minä turhautuneena kiireen keskellä, hän pitämässä kiinni turvallisista rutiineistaan. Väittelimme, perustelimme kantojamme ja seisoimme siinä, kaksi jääräpäätä, välissämme ylpeys ja 60 ikävuotta. Lopulta puuskahdin kiukkuisesti ja luovutin. Antaa olla sitten, jos kerran haluat olla savuisessa kodissa ja saada hirveän päänsäryn, sen kun olet, itsepähän päätät.

Palasin hänen luokseen parin tunnin päästä. Olin harmissani. Koin, että olin käyttäytynyt epäammattimaisesti. Kadutti, että olin hermostunut ja vähän hävettikin. Hän avasi oven ja katsoi minua se tulkitsematon ilme kasvoillaan. Pyysin anteeksi, pahoittelin etten ollut hoitanut tilannetta paremmin ja että olin hermostunut. Teimme sovun, arki jatkui kuten ennenkin.

Vuosia myöhemmin istuin illalla myöhään hänen sänkynsä laidalla. Hänen ryhtinsä oli yhä suora, mutta virttynyt villapaita roikkui päällä. Hän oli pienentynyt, heikentynyt.

Katselin sängyn päällä roikkuvaa presidentin tunnustusta sotavuosista. Pidin häntä kädestä, koska hän piti siitä, vaikken minä erityisemmin pitänytkään. Kello tikitti, painoin tietoisuutta kiireestä taka-alalle ja keskityin kuuntelemaan sata kertaa kuulemaani tarinaa siitä kauniista sotasairaalan tytöstä, jolla oli valkoinen hilkka ja siniset silmät. Muut asiakkaat odottivat.

”Minä muistan aina, kuinka pyysit minulta anteeksi.”

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen nousin tehdäkseni lähtöä, irrottauduin hienovaraisesti. Hän tiukensi otettaan. ”Minä muistan aina, kuinka pyysit minulta anteeksi, vaikka itse olin käyttäytynyt yhtä huonosti. Silloin minä tiesin että sinä olet hyvä ihminen.” Yllätyin niin, etten osaa sanoa mitään. Tuo tervaskanto, jonka standardit olivat korkeammalla kuin ehkä kenenkään, koki näin. Häkeltyneenä mumisin kiitoksen.

Nyt häntä ei enää ole. Hän nukkui pois korkeassa iässä, hiipui lopulta kokonaan. Istuin tänään hetken häntä ajatellen, sytytin hänen paikalleen palavelutalon pöydässä kynttilän ja mietin, miten arvokas oppi on nöyrtymisen taito.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Mitkä onkaan pitkän iän salaisuus?

Pieniä joulun ihmeitä

Muistin takana