Kun aloitin hoitotyössä, muistisairaiden kanssa tekemisissä oleminen oli minulle kaikista vaikeinta. Turhauduin, kun en saanut heitä ymmärtämään ja kun en itse ymmärtänyt. Oli väsyttävää toistaa samoja asioita kymmeniä kertoja, kerrata itsestään selviä asioita. Hokea, että nyt on vuosi 2013, ei 1953. Ei, en ole sinun tyttäresi, olen hoitajasi. Ei, nyt on aamu, ei ilta. Etenkin väsyneenä ja kiireisenä hermot kiristyivät ja jouduin joskus hengittelemään hetken pyykkihuoneessa, että jaksoin jatkaa.
En muista puhuneeni turhautumisesta silloisen esimieheni kanssa. Olin pöyristynyt, kun hän ilmoitti minut kattavaan, melko pitkään koulutukseen, jonka aiheena oli hoitotyö muistisairaiden kanssa. Miksi juuri minä, miksi juuri tämä aihe. Huvittaa muistella tätä nyt, sillä sitähän minä juuri tarvitsin. Tietoa, taitoa ja ymmärrystä. Koulutus oli loistava ja avasi minulle uuden maailman. Se antoi eväät, mutta otti kuitenkin aikansa ennen kuin osasin soveltaa opittua käytännön työssä.
Yksi haastavimmista asiakkaistani oli muistisairas vanhus, jolla oli vielä varsin hyvä fyysinen toimintakyky, mutta muisti suurimman osan ajasta mennyttä. Hän oli aktiivinen ja eloisa, alati liikkeessä ja vahvatahtoinen. Etenkin alkuillasta hänestä tuli levoton. Oli mahdotonta pitää häntä jatkuvasti silmällä, ettei hän livahtaisi minnekään ja satuttaisi itseään.
Se taisi olla loppuvuotta. Ulkona oli pilkkopimeää ja kuljimme joulua kohti. Olin iltavuorossa ja asiakkaan levottomuus alkoi taas. Hän ravasi ovella, puki saappaita jalkaan ja kyseli missä se ämpäri oikein on. Aina ennen olin pyytänyt häntä riisumaan ja rauhoittumaan, selittänyt ettemme voi pimeään iltaan lähteä ja kohta on iltapalakin. Se ei koskaan toiminut. Päinvastoin levottomuus lisääntyi.
”Hymyilen ja kysyn, onko jotain tehtävää,
onko menoa?”
Tällä kertaa vaihdan taktiikkaa. Seuraan hänen touhujaan ja kysyn mihin hän on lähdössä, voinko auttaa jotenkin. Ojennan kaulahuivin, jota hän etsi. Mummu sitoo sen kaulaansa napakasti ja vetää lapasia pieniin ryppyisiin käsiinsä. Hymyilen ja kysyn uudestaan, että onko jotain tehtävää, onko menoa? Hän touhottaa huoneessaan ja huikkaa sitten olkansa yli, että lypsylle tässä ollaan menossa. Niin tietysti. Vanha maatalon emäntähän se siinä.
Mietin, miten toimia ja mitä vastata. Muistelin oppimaani ja sitä, että on turhaa yrittää vetää muistisairasta tähän päivään. On parempi mennä mukaan hänen päiväänsä, myötäillä lempeästi. ”No niin, lypsyaikahan se onkin, olet oikeassa”, tuumaan. Mummu lähtee kohti ulko-ovea liian isot saappaat jalassa klonksuen. ”Mutta kuule, minä ajattelin, että kun sinulla on ollut niin touhuntäyteinen päivä, niin autan sinua tänään ja kävinkin jo lypsämässä lehmät”, soperran ja pidätän hengitystäni.
”Vanha maatalon emäntä
on tietenkin menossa iltalypsylle.”
Mummu pysähtyy ja katsoo minua yllättyneenä. ”Sinäkö kävit lypsyllä jo?”, hän sivelee huiviaan hämmentyneenä. ”Kävin kyllä ja navetalla oli kaikki hyvin, lehmät voivat hienosti,” laskettelen menemään. ”Mutta kiitos, eihän minua siellä sitten enää tarvita, olisit heti sanonut,” mummu sanoo ja klonksuttaa saappaineen ohitseni takaisin huoneeseensa. ”Minä menen sitten iltapalalle, vai olikos se aamupala…”
Seison tyrmistyneenä katsellen hänen menoaan.
Kun ajan kotiin nukkuvan kylän halki, mietin että jotain työminässäni on juuri muuttunut, jokin sellainen auennut, minkä en tiennyt olevan kiinni. Myötäilemällä ja kuulemalla, antamalla toiselle ymmärretyksi tulemisen kokemuksen, sain aikaan levollisuutta. Eikä sillä ole väliä, ettei mummo tiedä onko nyt vuosi 1953 vai 2013.
