Valmistuminen lähihoitajaksi jäi yhtä harjoittelua vaille – Matti sokeutui kahdessa kuukaudessa

Vantaalainen Matti Piirainen oli viimeistä harjoittelujaksoa vaille valmis lähihoitaja, kun elämä iski yllätyksen vasten kasvoja. Piirainen menetti näkönsä vain vajaassa parissa kuukaudessa 49-vuotiaana.

Matti Piiraisen sokeutuminen johtui verisuoniperäisestä syystä. Tarkkaa syytä ei tiedetä, se pysyy mysteerinä. Kuva: Jukka Järvelä

Teksti Esa Pesonen esa.pesonen@superliitto.fi

Matti Piirainen oli koko ikänsä ollut likinäköinen, mutta kun näkö heikkeni nopeasti, hän ymmärsi, että jokin on vialla.

– Vuonna 2013 olin valmistautumassa viimeiseen harjoitteluuni. Menin silmälääkäriin. Siellä todettiin heti, ettei kaikki ole kunnossa ja sain lähetteen Helsingin Silmäklinikalle.

Jo ennen silmälääkärikäyntejä Piiraiselta katosi nopeaan tahtiin tarkka näkö ja selviytyminen arjessa oli vaikeaa.

– Muistan kun harjoittelu oli alkamassa ja kävin tsekkaamassa reitin tulevaan harjoittelupaikkaani. En nähnyt kunnolla juna-aseman portaita. Tajusin, ettei tämä ole normaalia. En minä ennen niin huonosti ollut nähnyt ikinä. Myös tietokonepäätteellä huomasin, etten nähnyt enää kunnolla. Näkö huononi muutamassa viikossa.

Näön menetyksen syy yhä mysteeri

Silmäklinikalla Matin näölle ei annettu toivoa. Käytännössä näköä ei voitu pelastaa.

– Lääkäri puhui pian apuvälineistä. Minua yritettiin hoitaa suonensisäisellä kortisonilla. Siitä ei ollut apua. Lääkäri sanoi, ettei näkö palaudu. Parissa kuukaudessa sokeuduin käytännössä täysin. Tietenkin mietin, etteikö mitään voida todellakaan tehdä.

Kuultuaan sokeutumisensa olevan pysyvää Matti oli henkisesti lyöty. Ensiksi hän vain yritti jaksaa päivästä toiseen.

– Avun vastaanottaminen ja sen pyytäminen oli aluksi vaikeaa, sillä olen tottunut pärjäämään omillani. Sain kuitenkin psykologin apua alkuvaiheessa. Sitä tarjottiin jo Silmäklinikalla. Lähihoitajan koulutukseni auttoi sokeutumisen hyväksymisessä. En ole tarvinnut psykologin apua muutamaan vuoteen.

Piiraisen sokeutuminen johtui verisuoniperäisestä syystä. Tarkkaa syytä ei tiedetä, se pysyy mysteerinä.

– Elokuussa näin vielä sen verran, että pystyin ilmoittamaan harjoittelupaikkaan sähköpostitse, etten voi aloittaa harjoitteluani. Se oli surullinen tilanne, sillä minulla oli hyvä draivi päällä. Olin opiskellut ahkerasti ja ajatellut valmistuvani. Minulla olisi ollut 20 vuotta työelämää vielä edessäni.

”Näin vain kävi minulle”

Aiemmin ylioppilasmerkonomiksi valmistunut Matti oli tehnyt sekalaisia toimistotöitä. Vaikka tie lähihoitajaksi koki kolauksen, hän palasi koulun penkille.

– Sain vinkin, että hakisin näkövammaisten taitoja oppimaan Keskuspuiston ammattikouluun Espooseen. Olin siellä puolitoista vuotta. Se oli hyvä ratkaisu, sillä tykkään toimia itsenäisesti ja tehdä asioita. Sopeuduin siellä ajatukseen näkövammaisuudestani.

Sokeutumisensa jälkeen Matti on käynyt erilaisissa näkövammaisten vertaisryhmissä. Hän myös toimii Helsingin seurakuntien vapaaehtoisena. Hän soittelee yksinäisille ihmisille seurakunnan juttupuhelimessa. Auttamistyö ei ole unohtunut, vaikka lähihoitajan töitä hän ei ole voinut tehdä.

Matti ei ole jäänyt surkuttelemaan kohtaloaan, mutta masennuksen hetkiäkin on ollut. Hän suhtautuu tilanteeseensa realistisesti.

– Ei tälle voi mitään. Näin vain kävi minulle. Elämässä ei vain voi saada kaikkea. Elämässä on paljon hyviä asioita ja on sopeuduttava. Elämä voi yllättää. Koetan liikkua paljon ja pitää kuntoani yllä. Kierrän kotitaloni tonttia ahkerasti. Tykkään lisäksi kirjoittaa ja kuunnella musiikkia. Olen muuten terve ihminen.

Jotkut välttelevät

Matti Piirainen, kuten moni muu vammautunut, on joutunut kokemaan ihmisten ennakkoluuloja. Matin mielestä kyse on myös siitä, etteivät kaikki ihmiset vain tiedä, miten suhtautua vammaiseen.

– Jotkut välttelevät kohtaamistani ja ovat unohtaneet minut. Olen sama Matti kuin ennen, vain toimintakykyni on muuttunut. Olen itsekin joskus ajatellut, että miten suhtautuisin, jos tilanne olisi päinvastoin. Kuinka toimisin vastaavassa tilanteessa. Ei se ole niin yksinkertaista. Olen yrittänyt asettua toisten asemaan.

Piiraisen on yllättänyt, että kaikki sosiaali- ja terveysalan ammattilaisetkaan eivät osaa suhtautua näkövammaisuuteen.

– Jotkut opiskelukaverit sanoivat, kun vielä parin vuoden jälkeen näön menetyksestä sanoin kärsiväni ajoittain masennuksesta, että etkö vieläkään ole toipunut näön menetyksestä. Siitä kun on jo aikaa. Se särähti korviini.
Suurin osa ihmisistä suhtautuu positiivisesti ja on auttavaisia. Apua saa, kun sitä pyytää.

– Liikun rohkeasti yksin. Olen perusmyönteinen ihminen. Ihmiset auttavat, jos vain kysyn apua. Vieraan asian kohtaaminen voi vain olla vaikeaa.

Matti tervehtii aina vastaantulijoita ulkolenkeillään, sillä hän näkee yhä hahmoja, vaikka ei tunnistakaan ihmisiä.

– Jotkut vastaavat ja jotkut eivät.

”Halusin ihmisläheisen työn”

Matti hakeutui lähihoitajakoulutukseen, koska halusi radikaalin alanvaihdon pois toimistotöistä ja eroon ikuisista pätkätöistä.

– Hain Amieduun ja soveltuvuustestien kautta pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi. Ajattelin myös sitä, että lähihoitajana työllistyn paremmin. Halusin ihmisläheisen työn ja auttaa muita ihmisiä. Matin pyrkiessä lähihoitajaksi kaikkia mahdollisia hakijoita ei vielä otettu opiskelemaan.

– Minusta oli huono, ettei soveltuvuustestejä ollut välillä. Onneksi ne tulevat nyt takaisin. On tärkeää varmistaa, että lähihoitajaksi valmistuvat ammatista aidosti kiinnostuneet ihmiset.

Matti suoritti perusopinnot ja teki alan töitä pätkittäin eri paikoissa. Samalla hän mietti suuntautumistaan.

– Päätin hakeutua Stadiaan opiskelemaan mielenterveys- ja päihdepuolelle. Opinnot sujuivat hyvin, vain viimeinen kuuden viikon harjoittelu jäi minulta puuttumaan.

Mielenterveys- ja päihdepuolelle Matti halusi sen monipuolisuuden takia.

– Mielenterveys- ja päihdepuoli kiinnosti, sillä työtehtävät ovat erilaisia samoin kuin työpaikat. Olin harjoittelussa mielenterveyskuntoutujien päivätoimintakeskuksessa. Huomasin olevani hyvä hyvinkin erilaisten ihmisten kohtaamisessa. En sitten enää muita erikoistumisia harkinnutkaan.

Matti on hyväksynyt sen tosiasian, ettei sokeana pysty harjoittamaan ammattiaan. Hän on nyt virallisesti eläkkeellä.

– En sokeana pystyisi ohjaamaan ryhmiä ja ottamaan tilannetta haltuun. Aika haastavaa olisi kädestä pitäen ohjata ihmisiä. En ole kuullut, että näin sokea ihminen olisi ohjaustyössä.

Äänen varassa

Lähihoitajan työssä opittua ammattitaitoa Matti on kuitenkin pystynyt käyttämään hyväkseen.

– Kun soittelen yksinäisille, olen huomannut, että olen tarpeellinen vielä joillekin.

Vaikka Matti Piirainen on sinut näkövammansa kanssa, joitakin asioita hän on jäänyt kaipaamaan siitä ajasta, kun vielä näki.

– Kova menetys se on ollut, sillä olen visuaalinen ihminen ja pitänyt kauniista asioista. Nyt olen äänen varassa. Näen vain sumua, enkä erota vuodenaikojen värejä. Minun näkövammaani ei pystytä hoitamaan, eikä näköni koskaan palaudu. Katkeruus ei hyödytä. En ole itse voinut tehdä mitään, eikä kukaan muukaan voi palauttaa näköäni.

Päivittäisestä elämästään Matti selviää omatoimisesti, eikä hänellä ole ollut yli vuoteen henkilökohtaista avustajaa, vaikka hän olisi siihen oikeutettu.

– Kaikki sujuu tällä hetkellä yksinkin. Soitan kauppaan ja pyydän myyjiä poimimaan valmiiksi tavarat ennen kuin menen sinne. Siivoan ja imuroin itse. Sähköpostia ja nettiä pystyn käyttämään ääniohjauksella. Pankkitunnistautuminen ei vain onnistu.

Juttu on julkaistu alun perin SuPer-lehdessä 5/2019.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Uusien ruokien pelosta kärsivä ei suostu edes maistamaan: Periytyvä ruokapelko voi pilata ruokavalion

Maahanmuuttajataustaisten ihmisten muistisairauksia ei osata tunnistaa

Hampaiden reikiintymisen voi estää – Viisi vinkkiä suunhoitoon