Kotona on asuttava, vaikka apua ei saisi – Hoivaköyhyys kurittaa vanhuksia

Vanhukset kärsivät hoivaköyhyydestä. Kotihoidon työntekijät näkevät sen, mutta heillä ei aina ole resursseja puuttua asiaan.

Hoivaköyhyys osoittaa, että hyvinvointivaltio ei pidä lupaustaan. Kuva: Ingimage

Teksti Irene Pakkanen

Vanhushuollon mantra kuuluu: kotona niin pitkään kuin mahdollista. Sitä toistavat jo heikkokuntoiset vanhuksetkin.

Yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Krögerin mukaan monet ikäihmiset kokevat itsensä rasitteeksi perheelleen ja yhteiskunnalle.

– Vanhukset usein pyrkivät sopeutumaan siihen, mitä heille sanotaan. Todella ikävä asia on, että he kantavat jopa häpeää siitä, että tarvitsevat apua, hän sanoo.

Kröger johtaa Suomen Akatemian Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikköä Jyväskylän yliopistossa. Yksikön tuorein hoivaköyhyyttä ja sen syitä käsittelevä tutkimus on saanut paljon julkisuutta.

Mainos

Hoivaköyhyys tarkoittaa, että ihminen ei saa tarvitsemaansa apua. Avun tarve voi koskea päivittäisiä perustoimintoja kuten syömistä, pukeutumista, vessassa käyntiä ja peseytymistä.

Apua tarvitaan lisäksi päivittäisissä arkiaskareissa kuten siivouksessa, ruuanlaitossa, kaupassa käymisessä, pyykinpesussa, lääkkeistä huolehtimisessa ja pankkiasioinnissa. Sosiaalisen vuorovaikutuksen tarvetta luokittelussa ei huomioida.

Jo kaksikymmentä vuotta sitten laaja kyselyaineisto osoitti, että noin kymmenen prosenttia yli 75-vuotiaista jäi vaille tarvitsemiaan hoivapalveluja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksen mukaan vuonna 2014 jo yli neljännes saman ikäisistä ei saanut riittävää kotihoitoa.

Hoivaköyhyys kurittaa kodeissa

Hoivaköyhyys-tutkimuksessa aineistona käytettiin Jyväskylässä ja Tampereella vuosina 2010 ja 2015 tehtyä kyselyä. Siihen vastasi lähes 3000 vähintään 75-vuotiasta. Tutkittavilta kysyttiin sekä päivittäiseen elämään liittyvien että perushoivaan liittyvien tarpeiden toteutumista. Vastaajista kolmannes oli täyttänyt 85.

Kun tarkasteltiin kaikkia vastaajia, perustarpeissa puutteita oli vain harvoilla. Kodin siivouksessa, kaupassakäynnissä ja muissa kodin askareissa apua olisi tarvinnut joka viides vastaaja. Eniten apua kaipasivat yli 85-vuotiaat ja yksin asuvat.

Kun keskityttiin vastaajiin, jotka kertoivat, että eivät selviydy itse perustarpeista tai päivittäisten asioiden hoidosta, mutta eivät myöskään saa riittävästi apua, tulokset muuttuivat karummiksi.

Yleisintä täyttämätön avun tarve oli sängystä ylös tai sinne pääsemisessä, vessassa käynneissä ja pukeutumisessa.

Eniten avun tarpeessa olevista 12–16 prosenttia ilmoitti, että ei saa apua perustarpeissa. Yleisintä täyttämätön avun tarve oli sängystä ylös tai sinne pääsemisessä, vessassa käynneissä ja pukeutumisessa. Ainakin yhdessä perustarpeessa apua olisi kaivannut useampi.

Kuntien hoivapoliittiset linjaukset voivat vähentää tai lisätä hoivaköyhyyttä. Mitä loitommaksi kaupungin keskustasta mentiin, sitä vähemmän apua saatiin.

– Samalla tavalla myös maaseudulla kotihoidon palveluja keskitetään taajamiin, Kröger sanoo.

Hyvänä tutkimuksessa nähtiin, etteivät tulotaso, sukupuoli tai koulutus vaikuttaneet hoivaköyhyyteen perustarpeissa. Päivittäisen elämän tarpeissa hoivaköyhyyttä lisäsivät eniten pienituloisuus, heikko terveys ja vain julkisten palvelujen käyttö.

Suomi lupaa perustuslaissaan tarpeenmukaiset sosiaali- ja terveyspalvelut kaikille. Samaan velvoittaa vanhuspalvelulaki. Hoivaköyhyys osoittaa, että hyvinvointivaltio ei pidä lupaustaan.

– Koko aineiston tasolla hoivaköyhyys kosketti 20–30 prosenttia yli niistä 75-vuotiaista, jotka tarvitsevat apua, Kröger sanoo.

Omaiset avun automaatteina

Suomessa on kaksijakoinen kotilaitossysteemi, vaikka muitakin palvelumalleja voisi Krögerin mukaan olla. Yksi suunta, mistä voisimme ottaa oppia, ovat vammaispalvelut, joissa on monenlaisia tapoja tukea päivittäistä elämää.

– Esimerkiksi tuomalla henkilökohtainen avustaja tai henkilökohtainen budjetti vanhustyöhön ihmisille annettaisiin oikeutta organisoida palveluja oman tarpeensa mukaan. Nykyisellään valta on enemmän palvelun järjestäjällä kuin sen tarvitsijalla.

Iäkkään hoivaköyhyyttä paikkaavat usein omaiset. Sitä heiltä Krögerin mukaan myös odotetaan.

– Omaisille on siirretty todella paljon vastuuta. Kaikilla ei kuitenkaan ole omaisia tai he asuvat kaukana. Auttaminen voi olla vaikeaa myös oman elämäntilanteen tai työn takia.

Auttaminen tuottaa tutkitusti ihmiselle iloa ja mielihyvää. Mutta jos iäkkään äidin tai isän luokse joutuu aina menemän työlista kädessä, auttamisesta voi tulla taakka. Sisarusten kesken saatetaan myös riidellä siitä, auttaako joku enemmän kuin toinen.

– Jos auttaminen on oma valinta ja muutakin apua on saatavilla, homma voi toimia hyvin ja olla palkitsevaakin. Mutta sen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Myöskään velvoitetta ryhtyä omaishoitajaksi ei ole.

Kotona loppuun saakka

Kotiin asutetaan yhä heikompikuntoisia ihmisiä, sillä palveluasumiseen on vaikeaa päästä. Hoitoisuuden lisääntymisestä huolimatta työntekijöiden asiakas­määrät sen kun kasvavat. Hoitajista on monin paikoin pulaa, ja myös vaihtuvuus on suurta.

– Vaikka laitoshoito lamavuosista alkaen on ajettu minimiin, kotihoitoon ei ole vastaavasti kompensoitu resursseja, Kröger sanoo.

Yli kolmannes hoitajista kokeekin, että ei pysty riittävästi vastaamaan asiakkaan tarpeisiin.

Kymmenen vuotta sitten riittämättömyyttä koki viidennes hoitajista.

– Noin 40 prosenttia kotihoidon henkilökunnasta on harkinnut vakavasti työnsä lopettamista. Näin ajattelevien määrä on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, Kröger kertoo.

Suomessa on vahva itsemääräämisoikeus. Kotihoidossa tulee päivittäin tilanteita, joissa asiakas siihen vedoten kieltäytyy ottamasta lääkkeitä tai menemästä pesulle.

Tuttu hoitaja oppii lukemaan asiakkaastaan, onko Alma tai Reino ottanut lääkkeensä vai sanooko vain ottaneensa.

Esimerkiksi muistisairas ei aina hahmota omaa avun tarvettaan. Tuttu hoitaja oppii lukemaan asiakkaastaan, onko Alma tai Reino ottanut lääkkeensä vai sanooko vain ottaneensa. Myös pesulle meno ja vaipan vaihto onnistuvat.

– Muistisairaiden kohdalla hoitajien vaihtuvuus romuttaa palvelun laadun helposti, Kröger sanoo.

Kotihoidon työntekijät ovat hoivaköyhyyden havaitsemisessa avainasemassa. Siksi heillä tulisi olla myös keinot toimia.

– Ketään ei hyödytä, jos yksittäinen työntekijä syyllistää asiakkaan hoivaköyhyydestä itseään. Hoitajilla tulisi olla lupa ja työnantajan hyväksymä kanava saada viestiä eteenpäin.

Teppo Kröger & Lina Van Aerschot & Jiby Mathew Puthenparambil: Ikääntyneiden hoivaköyhyys. Yhteiskuntapolitiikka 84 (2019).

Juttu on julkaistu alun perin SuPer-lehdessä 6–7/2019.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Lähihoitaja Minna Hyttinen joutui työpaikkakiusatuksi – vaihtoi elämänsä suuntaa kokonaan

Kuinka paljon lapsi tarvitsee unta? Viisi faktaa lapsen unesta

Ihana, riittävä minä