Neljätoistavuotiaan pituus riitti täyttämään joulupukin punaisen takin, mutta mahan kohta lepatti tyhjää. Ville veti parran kuminauhat korviensa taakse.
– Onko hyvä? Laitanko maiharit?
– Laita. Ei tuolla kelillä joulupukkikaan kulje huopatossuissa.
Ensimmäinen kerta partion joulupukkipalvelussa jännitti. Ville otti pestin vakavasti. Hän oli edellisiltana harjoitellut, kysellyt, onko täällä kilttejä lapsia ja pyytänyt joululaulua. Eeva oli yrittänyt pitää naamansa vakavana.
– Iskä soittaa kohta. Reilua, että se lupas olla kuskina. Ehkä mä olen iskän ja Jaanan luona tapaninpäivään asti.
– Sopii. Lähetä tekstari sitten.
Ville viettäisi joulun isänsä ja tämän uuden kumppanin kanssa. Eeva viettäisi jouluaattoa ystävänsä Irman kanssa.
– Nyyttikestit. Perinteistä viis. Pöytään semmoista, mistä oikeasti tykätään, Irma oli vannottanut.
Rosollia, siitä Eeva piti. Savulohta. Oliiveja. Pari herkkujuustoa. Konvehteja. Eivät he kahteen naiseen mahdottomia määriä jaksaisi. Joulumässäily oli järjetöntä.
Villen puhelin kilahti. Häkeltyneenä poika näytti Eevalle puhelintaan ikään kuin se osaisi selittää.
– Isä ei voikaan kuskata. Sille tuli joku… työhomma.
Kiukku kiehahti. Työhomma. Niinpä. Olet ottanut pohjia, etkä voi mennä auton rattiin. Itseään Eeva komensi: Et puhu pahaa Jarista, se on Villen isä.
– Millä mä hoidan joulupukkikeikat? Niitä on kolme, Ville kysyi itku silmissä.
Siten kuin aina. Äiti paikkaa isän laiminlyönnit, Eeva ajatteli, mutta ääneen sanoi:
– Mä tulen joulupukin poroksi. Soitan Irmalle ja perun.
Villen ilme kirkastui. Eevan sydämessä hytkähti. Miten Jari saattoi kerta toisensa jälkeen aiheuttaa pettymyksen omalle pojalleen?
Irma oli onneksi mutkaton:
– Menet Villen kuskiksi ja me vietetään joulua vaikka huomenna. Tulette molemmat kylään.
Ville vilkuili äitiään hätäisesti, kun he kävelivät autolle.
– Sun joulusi menee nyt pilalle ja Irmankin, mutta ne paikat on niin kaukana…
Eeva huomasi olleensa ärtyisä, niin että poika kärsi syyllisyyttä isänsä tekemisistä. Nyt ihmisiksi, et pilaa Villen ensimmäistä joulupukkijoulua, hän sanoi itselleen ja halasi poikaansa.
– Ei mene pilalle vaan tulee erityisjoulu. En ole ikinä ollut joulupukin autokuskina. Mikä on ensimmäinen osoite?
Villen kasvoille levisi helpotus.
***
Omakotitalon ikkunaverhot heilahtelivat jo, kun Eeva parkkeerasi auton tien varteen. Ovi aukeni, ennen kuin Ville ehti soittaa ovikelloa. Talo imaisi joulupukin.
Auton ikkunat huurustuivat. Eeva avasi sivuikkunaa ja ajatteli joulumuistoja.
Vuoden suurin juhla. Joulumieltä, perheen yhdessäoloa, lämmin henkäys talvisäässä. Ja katin kontit. Lapsuusjoulut olivat kaikkea muuta. Äiti liehui keittiössä posket punaisina ja tiuski. Eeva ja Tero-veli yrittivät olla näkymättömiä. Aattona ilmapiiri oli niin kireä, että soi. Päivällä syötiin lipeäkalaa ja valkokastiketta kanelin kera. Kaikki inhosivat sitä. Isän ja lasten hankkima joulukuusi oli ruma ja lapset olivat koristelleet sen vielä rumemmaksi. Isän ostama kinkku oli kelvoton ja graavikala huonoa, varmasti kaikki saisivat lapamadon. Miksi oli ostettu kermaviiliä eikä smetanaa? Kun mitään ei osata. Kaikki on äidin harteilla eikä kukaan viitsi auttaa! Saamattomia kaikki, niin isä kuin lapset. Onko lautasliinat muka silitetty, Eeva? Joko Tero on ehtinyt sotkea puhtaan paitansa?
Joulupöydässä piti niellä paha mieli ja näytellä onnellista perhettä. Äiti sytytti kynttilät, komensi Eevan lukemaan jouluevankeliumin ja lausui ruokarukouksen. Laulettiin enkeli taivaan. Aamulla joulukirkkopakko. Miksi, kun muuten ei oltu uskonnollisia? Kenelle näytelmää esitettiin?
Ville tuli talosta ja kiirehti autoon. Hän oli tyytyväinen.
– Hyvin meni! Kauhean kivoja lapsia. Kysyin, onko täällä kilttejä lapsia ja ne huusi kuorossa, että joo. Ne olivat harjoitelleet joulupukkilaulun. Otettiin valokuvia mutta pienin ei uskaltanut tulla joulupukin syliin.
Lämmin läikähti Eevan rinnassa. Tästä kaikesta Jari jäi vaille. Pojan innosta, onnistumisen riemusta ja yhdessä tekemisestä.
***
Seuraava paikka oli kerrostalossa.
Eeva pysäköi pihaan, Ville puhui ovipuhelimeen ja katosi ovesta.
Nyyttikestit opiskelija-asuntolassa. Joidenkin koti oli kaukana, jotkut eivät halunneet mennä kotiinsa ja joillakin ei ollut kotia. Äiti nyyhki puhelimessa, eikö nyt edes jouluna kotiin, on niin surkeaa, kun ei Terokaan tule.
Pari kertaa hän oli vapaaehtoisena yksinäisten joulussa. Ne olivat hajujen jouluja. Hallin multainen sementinhaju, vieraista henkivä hapan ja lika, perunat, lanttulaatikko, kahvi. Hän leikkasi koko illan kinkkua paperilautasille, sen jälkeen jo kinkun hajukin etoi. Keittiössä oli kiire, mutta oltiin mukana jossain, jolla oli merkitys.
Hoivakotien joulut. Eeva oli mielellään ottanut yövuoroja joulunpyhinä. Oli asiallinen syy kieltäytyä lähtemästä vanhempien luo ja pyhäpäivien työtunneista tienasi. Seinille sinitarralla liimattuja tontturivejä, olkipukki pianon päällä, kynttilöitä, joulukuusi, mehuglögiä ja piparkakkuja. Joulun perinneruuat. Yhteislauluja. Muistisairaat, puhumattomat vanhukset saattoivatkin laulaa ja muistaa laulujen sanat. Jotkut haettiin joulunviettoon lastensa tai sukulaisten luo. Joskus he palasivat sekavina, kun ympäristön vaihdos oli ollut liikaa. Taianomaiset jouluyöt, kun kaikki nukkuivat ja yökkö valvoi. Taianomaisuus rikkoutui, kun joku lähti harhailemaan, toinen voi pahoin ja kolmas alkoi itkeä koti-ikäväänsä isän ja äidin ja Tessun luo. Ne eivät olleet huonoja jouluja, ne olivat oppimisen ja kasvamisen paikkoja. Sekin ihana joulu kehitysvammaisten asumisyksikössä. Suuri ilo, loistavat silmät, leveät hymyt, onni. Joulupukki. Oikea joulun henki.
Ville avasi jo auton ovea. Hän näytti iloisenhämmentyneeltä.
– Siellä oli vain yksi mummu! Se oli tilannut itselleen joulupukin, että olisi joulutunnelmaa. Se oli kauhean tyytyväinen, kun tulin ja maksoikin enemmän kuin piti. Minä kysyin, että onkos täällä kilttejä aikuisia ja se sanoi, että juu, Maiju on ollut hyvin kilttinä. Sitten laulettiin yhdessä ja sillä oli lahjapakettejakin. Ei se näyttänyt mitenkään onnettomalta. Siis ei ainakaan näyttänyt.
***
Kolmas ja viimeinen joulupukin vierailu osui toiselle kerrostaloalueelle. Alueella oli valtavia talokomplekseja ja monimutkainen osoitteisto, portaita oli aasta iihin, ja lopulta Villen oli soitettava perheelle. Nuori isä saapui joulupukkia opastamaan.
Eeva jäi taas autoon odottamaan.
Joulu ei tosiaankaan ollut rauhan juhla kaikissa perheissä. Oli puutetta, oli päihteitä, oli terveyden ja mielenterveyden ongelmia. Muistikohan Ville sen yhden joulun? Toivottavasti ei, Ville oli kuitenkin ollut niin pieni, nelivuotias. Siitä oli jo kymmenen vuotta mutta vieläkin viilsi. Eevan vanhemmat olivat kaukana kaakossa, Jarin kaukana pohjoisessa. Kumpikaan ei halunnut lapsuudenkotiinsa ja tekosyitä riitti, matkan pituus, lapsen pienuus, Eevan työt, Jarin työt, flunssa, pakkanen, jouluruuhka.
Yhtenä jouluna he olivat matkustaneet pohjoiseen. Jarin perheessä otettiin rennosti. Vanhemmat olivat nousuhumalassa jo alkuillasta. Joulupöytään ei ollut kiirettä, kun otettiin olutta ja näkäräisiä. Eevalla oli nälkä, Ville kitisi. Tuntui turvattomalta. Jari naukkaili väkeviä isänsä kanssa. Molemmat jankuttivat jotain. Ääni kohosi. Jouluruuat olivat jääneet hellalle, sieltä Eeva niitä otti itselleen ja Villelle.
Tappeluun se päättyi. Jari alkoi riidellä isänsä kanssa, isä tuli nyrkki pystyssä poikansa kimppuun, Jari löi hänet lattialle, anoppi kirkui ja yritti repiä miehiä irti toisistaan.
Eeva puki Villelle haalarin. Rahat riittivät juuri taksiin ja yöbussin matkalippuun, kun lapsi pääsi ilmaiseksi. Jouluyö meni tyhjässä bussissa pohjoisesta etelään. Ville nukkui, Eeva tuijotti bussin ikkunan läpi pimeyttä ja ajatteli, ettei avioliitosta tule mitään.
Ero tuli vasta paljon myöhemmin. Miksi sitä kitkutti ja toivoi, että jokin muuttuisi ja uskoi puheita, että poika tarvitsee miehen mallin, sinä et pärjää pienipalkkaisena yksinhuoltajana? Joulut olivat sentään olleet mukavia, se täytyi myöntää.
Ville tuli joulupukinliepeet liehahdellen.
– Se oli viimeinen! Niillä oli näin pieni lapsi, sillä oli slipoveri ja kravatti. Se oli niin söpö. Aina kun se sai paketin, se oli aivan ihmeissään että oo, Toni tai ahjan!
– Joulupukki on tehnyt kierroksensa. Lähdetään Korvatunturille.
***
Maantien pitkällä suoralla oli bussipysäkki, pysäkillä nuori nainen ja lapsi. Kulkiko tähän aikaan edes busseja?
– Otetaan noi kyytiin, Ville ehdotti.
Eeva kaarsi pysäkille.
– Bussia joutuu odottamaan kauan. Pääsette oikein joulupukin kyydissä.
Nainen kiitti, nosti lapsen takaistuimelle ja istui itse viereen.
– Mihin te olette menossa?
Nainen epäröi mutta puuskahti noloutensa voittaen:
– Keskustan turvakotiin.
– Selvä. Vien teidät perille asti.
Matkalla ei puhuttu. Eeva ei kehdannut kysyä, nainen ei halunnut kertoa.
– Minä odotan tässä, että varmasti pääsette sisään, hän lupasi, kun nainen lapsineen nousi autosta ja meni soittamaan ovipuhelinta.
Pian hän palasi auton luokse. Äänessä oli anteeksipyyntöä ja nöyryyttä:
– Siellä on täyttä.
– Onko teillä sukulaisia tai ystäviä? Minä voin viedä.
Häpeä madalsi naisen äänen mutinaksi.
– Ei oikein kehtaa jouluaattona. Kun sieltä se meitä ensimmäiseksi etsii. Hotelliin ei ole rahaa.
En jaksa. Miksi minä, Eeva ehti ajatella ennen kuin kohtasi Villen katseen ja tajusi. Hänestä riippui, millainen joulumuisto pojalle jäi loppuiäksi, millainen muisto äidin teoista.
– Tulette meille joulunviettoon, hän sanoi. – Ei mekään olla vielä ehditty joulupöytään. Katsellaan tilannetta huomenna. Lipeäkalaa ei kyllä ole eikä kinkkuakaan, mutta käytäiskö hakemassa pizzat?
Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneja, lastenkirjoja ja televisiosarjoja. Hän on myös kirjoittanut äitinsä muistisairaudesta kirjan Pala palalta pois, kertomuksia Alzheimerin taudista.
