Antti Eskola, 82, on tänäkin aamuna etsinyt sanomalehdestä kivoja kuolleita. Ei siksi, että haluaisi jo aamukahvipöydässä synkistellä, vaan ihan yleisen uteliaisuuden takia. Vanha ihminen löytää kuolinilmoituksista usein tuttuja nimiä, ja muistokirjoituksia ja värssyjä on mukava lukea, mutta sitten niistä nouseva suru alkaa koskettaa ja saa lukijan mielen vakavaksi.
Postiluukusta putoavan Hesarin Eskola useimmiten lukee kokonaan, mutta kun hän vaihtaa kadun toisella puolella asuvan vaimonsa kanssa aviiseja ja saa käteensä Aamulehden, niin kiinnostus herpaantuu usein huomaamatta jo puolivälissä. Ei kaikesta jaksa enää olla innoissaan.
– Parasta vanhuudessa on se, ettei enää tarvitse ottaa kantaa joka asiaan. Työelämässä ollessa yhteiskuntatieteilijällä piti olla mielipiteitä, täytyi kiivailla milloin mistäkin. Nyt ei enää tarvitse, sanoo Eskola tyytyväisenä istuessaan olohuoneessaan, omassa nojatuolissaan kirjojensa ympäröimänä.
”Parasta vanhuudessa on se, ettei enää tarvitse ottaa kantaa joka asiaan.”
Muistamiseen pätee sama asia. Eskolan mielestä maailmassa on valtavasti asioita, joita ihmisen ei tarvitse, eikä kannata muistaa. Ja ainahan voi kysyä joltakin toiselta, jos itse ei muista. Vaimo tuntee sukulaisten syntymäpäivät ja entisten asuntojen kalustusratkaisut. Ne ovat asioita, joita Eskola ei ole välittänyt painaa mieleensä, eikä hän jaksa olla asiasta huolissaan.
Sosiaalipsykologian professori emeritus Antti Eskola on kirjoittanut juuri kirjan Vanhuus, jossa hän lempeästi, mutta päättäväisesti ravistelee vanhuuden kuvaa.
Onnistunut vanhuus
1970-luvulla radiosta kuunneltiin Anneli Tempakan toimittamaa Olen erilainen nuori -ohjelmaa. Antti Eskola on viime aikoina viehättynyt käsitteestä ”olen erilainen vanhus”. Sellainen hän haluaisi olla.
– Vanhat ihmiset eivät ole mitään harmaata massaa. He ovat kaikki erilaisia. Eikä vanhuus ole mikään itsestäänselvyys. On paljon ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista vanhuutta. Jos kuolee vaikka kuusikymppisenä, niin eihän silloin ole ehtinyt vanhaksi elää. Se on valikoitunut joukko ihmisiä, joka elää yli 80-vuotiaaksi.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa vanhukset, vanhuspalvelut ja väestön ikääntyminen ovat paljon esillä. Eskola seuraa uutisointia ja toisinaan saksii leikekirjaansa talteen jonkin artikkelin, joka herättää hänessä erityisesti tunteita, moraalista närkästystä, kuten hän itse sanoo.
Hyvästä ja onnistuneesta vanhenemisesta puhuminen saa Eskolan rypistämään otsaansa.
– Voiko ihminen sitten jotenkin epäonnistua vanhenemisessakin?
Eskola sanoo pohdiskellen, että maailma on reippaiden, iloisten ja ikään kuin ikuisesti elävien ihmisten maailma. Oikeus arvokkaaseen elämään pitäisi olla myös köyhillä ja vaivaisilla, heillä, jotka eivät enää kahdeksankymppisinä pelaa tennistä ja heillä, jotka haluavat vetäytyä omiin oloihinsa, heillä, joissa elinikäisen oppimisen vaatimus herättää epäluuloa.
”Voiko ihminen sitten jotenkin epäonnistua vanhenemisessakin?”
Antti Eskola on syntynyt vuonna 1934. Hänen elinaikanaan vanhuus on muuttunut Suomessa paljon.
– Jos muistelen oman isäni vanhuutta, niin minusta näyttää, että silloin ihminen sai vanheta rauhassa. Maatalossa voi siirtyä luontevasti vähitellen kevyempiin toimiin. Vanha ihminen sai vetäytyä ja väsyä. Ei ollut sellaista, että pitäisi jumpata ja käydä kuntosalilla.
Eskola asuu omassa asunnossaan Tampereen Tammelassa. Hän ei vielä tarvitse kovin paljon apua arjessaan, mutta on tietoinen siitä, että se aika saattaa joskus olla edessä. Toistaiseksi vaimo, kaksi lasta ja lapsenlapset ovat tärkein tukiverkko. Eskola sanookin, että todella yksinäisillä, aivan ilman omaisia elävillä tilanne voi olla traaginen. Vanhusten yksinäisyys on iso ongelma.
– Aina sanotaan, että vanhukset haluavat asua kotonaan. Se on ihan totta. Niin minäkin haluan asua kotonani, mutta vain niin pitkään kuin se on mahdollista. Ratkaisevat ovat ne metrit sängystä vessaan tai jääkaapille. Sitten, kun en enää näitä metrejä pysty itse liikkumaan, niin toivon että voisin asua paikassa, jossa joku auttaisi, mutta ei toisella kouralla koko ajan rahastaisi.
Jos Eskola joskus tarvitsee ympärivuorokautista apua elämisessään, hän toivoo pääsevänsä paikkaan, jossa kaikki palvelut sisältyvät kohtuulliseen hintaan, eikä yöllisistä vessakäynneistä laskuteta erikseen.
– Rahaa täytyy jäädä pikkuisen omaankin käyttöön. Vaikka sen verran, että voi silloin tällöin ostaa pullollisen punaviiniä.
Viini. Sekään ei oikein sovi kunnollisen vanhuksen pirtaan kuten ei seksikään tai hyvä, joskin epäterveellinen ruoka, joista niistäkin Eskola kirjoittaa.
– Nautin edelleen viinini mielelläni, vaikka tässä iässä juhliminen hiipuu ihan luonnostaan. Olin juuri kustantajan pikkujouluissa. Muutaman lasillisen jälkeen totesin, että puoli yhdeksän uutisiksi kotiin. Ennen olisi juhlittu loppuun asti ja vielä jatkot päälle.
Torjuttavat ohjeet
Eskola toivoo omalta vanhuudeltaan rauhaa, sitä että saisi vanheta rauhassa. Hän ei halua, että häntä yritetään millään tavalla aktivoida.
– Vanhoille ihmisille tulee nykyään joka suunnalta kaikenlaisia ohjeita ja vaatimuksia. Minä yritän niitä torjua parhaani mukaan.
Sauvakävelysauvat Eskolalla on, mutta kuulemma piilossa jossain.
– Mökillä olen joskus vähän kokeillut, kun tiesin että kukaan ei näe. Ei luontunut yhtään. Niistä tuli pihallekin niin outoja jälkiä, että ihmettelin mikä eläin täällä on kulkenut, kunnes tajusin että kävelysauvoistahan nämä ovat.
Eskola saa Vanhuus-teoksen lukijoilta palautetta koko ajan. Hän on maininnut kirjassa sauvakävelyä kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden. Se on herättänyt tunteita.
– Sain aivan mainion lukijapalautteen Sauvamummolta, joka kertoi että kirjoitukseni sai suorastaan verenpaineen nousemaan. Hän sanoi olevansa innokas sauvakävelijä ja koki, että ei sen takia sopinut siihen perinteiseen keinutuolissa istuvan ja sukkaa kutovan vanhuksen rooliin. Vastasin hänelle ja kiitin hyvästä palautteesta. Sekin kertoo, että vanhat ihmiset ovat kaikki erilaisia. Jollekin sauvakävely sopii, mutta minä en niiden kanssa aio lähteä viuhtomaan, sanoo Eskola ja hymyilee ilkikurisesti.
”Jollekin sauvakävely sopii, mutta minä en niiden kanssa aio lähteä viuhtomaan.”
Nyrkkeilystä Antti Eskola on sen sijaan ollut kiinnostunut nuoresta pojasta asti.
– Kansakouluun oli pitkä matka, viisi, kuusi kilometriä ja sitä kuljettiin poikaporukassa. Usein matkalla tapeltiin. En tykännyt siitä yhtään, mutta sitten löytyi nyrkkeily. Nyrkkeily on sivilisoitunutta tappelua. Siinä on säännöt ja tuomarit.
Eskola nyrkkeili omaksi ilokseen, mutta ei kilpailumielessä. Amatööriurheilu kiehtoo häntä, ei niinkään ammattilaisuus. Hän seuraa lajia edelleen. Nyrkkeilijän asenteesta voi ammentaa voimaa vanhetessa kohtaamiinsa vaikeuksiin: siihen, ettei enää jaksakaan kulkea tuttua kävelylenkkiä tai seuraelämä hiljenee.
– Kun jostakin tulee lyönti, niin olennaista on nousta ylös. Sellaista se on vanhan ihmisen elämässä. Kun sairaus yllättää tai taas on mentävä johonkin tylsään, kivuliaaseen tutkimukseen, niin on kehitettävä sama asenne kuin nyrkkeilyssä. On noustava ja jatkettava.
Kirjat unohtuvat
Antti Eskolan mielestä kuolema saisi olla elämässä enemmän esillä.
– Hyvä kuolema, sehän on kovempi juttu kuin hyvä vanhuus.
Hän on miettinyt, minkälaisen jäämistön haluaa jälkipolville jättää.
– En minkäänlaista. Haluan hävittää kaiken.
Eskolan omilta vanhemmilta jäi tuskin mitään, ei omaisuutta, eikä esineitä, ja siihen Eskolakin pyrkii. Elämä on katoavaista. Viime aikoina hän on hävittänyt päiväkirjojaan ja kirjeenvaihtoaan.
– Ikävä kyllä minulta jää muutama kirjoittamani kirja, mutta kyllä ne pian unohtuvat, sanoo Eskola ja näyttää toiveikkaalta.
”Hyvä kuolema, sehän on kovempi juttu kuin hyvä vanhuus.”
Eskola on suunnitellut omat hautajaisensa ja kuolinilmoituksensa. Muistovärssyksi hän mielellään kelpuuttaisi Jesajan psalmin valmiiksi tulleesta kankaasta ja loimilankojen irrottamisesta. Kuolevaisuuden pohtiminen ja hautajaisten suunnittelu kesyttää ajatusta lähestyvästä kuolemasta. Eskola ajattelee, ettei elämä jää koskaan kesken, vaan se tulee kaikille valmiiksi, kenelle missäkin iässä.
– Olen sanonut läheisille, että minun kuolinilmoitukseeni ette ainakaan sitten laita sitä latteaa ”rakkaamme”. Minusta siihen sopisi paremmin ”professori”, sillä sehän minä olen. En halua isoja hautajaisia. Arkussa on eloton ruumis. Ei sen ympärille kovin ihmeellisiä temppuja kannata järjestää.
Juttu on julkaistu SuPer-lehdessä 1 / 2017.
Antti Eskola: Vanhuus – Helpottava, huolestuttava, kiinnostava (Vastapaino 2016)
