”Suomalaisessa päiväkodissa on paljon sellaista, mikä voi tuntua muualta tuleville perheille oudolta ja vaatii selittämistä. Moni yllättyy esimerkiksi siitä, kuinka paljon lapset saavat leikkiä. Usein vanhemmat odottavat, että jo pienet lapset opettelevat lukemista ja laskemista kuin koulussa. Kerran eräs vanhempi hätkähti, kun kerroin, että olimme laulaneet ja tanssineet lasten kanssa. Hän luuli sen liittyvän uskonnon harjoittamiseen ja helpottui vasta kun selitin, että lasten laulut kertovat roboteista, jotka rokkaavat. Opin itsekin paljon kohtaamisista vanhempien kanssa. Jokainen väärinkäsitys opettaa minulle, miten vastaavanlaisissa tilanteissa kannattaa toimia.
Herkistä asioista puhuminen on vaikeaa silloin kun ei halua loukata toista. Itse olen valinnut päinvastaisen tien: kysyn ja selitän mieluummin kuin vaikenen. Työkavereille pehmennän kysymyksiä usein huumorilla: ”Auta, taas tämä maahanmuuttaja on pulassa eikä ymmärrä.” Myös he voivat kysyä minulta mitä tahansa, enkä loukkaannu. Olen huomannut, että suomalainen ei useinkaan ota ensimmäistä askelta, joten maahanmuuttajan on tehtävä aloite. Mutta kun otan sen ensimmäisen askeleen, suomalainen ottaa yleensä heti kaksi.
Olen välttynyt pahimmilta huuteluilta, mutta kyllä minäkin olen kohdannut rasismia. Tiedän, että vaikka asuisin Suomessa sata vuotta, nimeni ja ulkonäköni paljastavat aina taustani. Jos loukkaantuisin joka kerta, se väsyttäisi liikaa. Siksi olen päättänyt suhtautua toisin: olen ylpeä juuristani. Monella on vain yksi kulttuuritausta, mutta minulla on kaksi, afganistanilainen ja suomalainen. Se on minulle rikkaus.
Päiväkodissa hyödynnän kielitaitoani. Puhun urdua, persiaa, äidinkieltäni daria ja usein myös englantia. Uusille lapsille puhun aluksi suomea ja heidän omaa äidinkieltään rinnakkain. Lapset kiintyvät minuun nopeasti, kun huomaavat, että ymmärrän heitä.
Omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukseni vaikuttavat minuun yhä. En uskalla vieläkään liikkua iltaisin yksin ulkona. Olin kahdeksanvuotias, kun Taliban kaappasi ensimmäisen kerran vallan Afganistanissa ja tyttöjen koulunkäynti loppui siihen. Pakenimme ensin Pakistaniin, ja kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2003, saimme turvapaikan Suomesta.
Vuoden pakolainen -tunnustus oli minulle erityisen tärkeä. Sen saaminen tuntui kuin olisin juossut pitkän maratonin, ja joku olisi ojentanut lasillisen kylmää, raikasta vettä. Huomio kannustaa minua tekemään enemmän. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä jo yli kymmenen vuotta, ja haaveilen, että voin tulevaisuudessa tehdä sitä entistä enemmän, kun omat lapseni kasvavat ja elämäntilanne antaa myöten. Toiset saavat hyvän mielen joogaamalla tai urheilemalla, minä saan sen auttamalla muita.
Olen kouluttanut maahanmuuttajataustaisia tyttöjä ja naisia esimerkiksi seksuaaliterveyteen ja äitiyteen liittyvissä asioissa. He tarvitsevat tietoa käytännön asioista omalla äidinkielellään. Muistan, miten itse nuorena äitinä ihmettelin, kun minulle sanottiin, että lapsi tarvitsee päiväkotiin kuravaatteet. Olin silloin asunut Suomessa jo useita vuosia ja käynyt täällä lukion, mutta en ollut koskaan kuullutkaan kuravaatteista.
Monet käsittelemistäni aiheista ovat afgaanikulttuurissa tabuja. En olisi uskaltanut puhua niistä, jos mieheni ei olisi ollut vankkumattomasti tukenani. Hän on monesti kuskannut minua vapaaehtoistöihin ja hoitanut lapsiamme sillä aikaa.
Ajattelen, että vapaaehtoistyö ei tuo hyvää vain muille, vaan myös minulle itselleni. Minulla on kolme tervettä lasta, oma koti, työpaikka ja ympärilläni hyviä ihmisiä. Johtuuko se siitä, että olen auttanut muita? En tiedä varmaksi. Ehkä.”
Supertyyppi Homaira Qadare
- Homaira “Omppu” Qadare on tamperelainen lähihoitaja. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen opettajana.
- Suomen pakolaisapu valitsi Homairan Vuoden pakolaiseksi 2025. Hän on kotoisin Afganistanista ja saapui Suomeen 15-vuotiaana vuonna 2003.
- Homairan supervoimia ovat kielten ja kulttuurien osaaminen, huumori, muiden hyväksyminen ja kunnioittaminen.
