Fyysinen hoito oli hyvää kaikissa tutkituissa vanhusten asumisympäristöissä. Huonompaa oli se, että hoito ja kulttuuri ajateltiin yleensä kahdeksi eri asiaksi.
– Kärjistäen: aamulla hoidetaan ja illalla harrastetaan kulttuuria ja sosiaalisuutta, Riekkinen-Tuovisen sanoo.
Kulttuurisuus on yleensä ulkoistettu: esimerkiksi musiikki- ja teatteriryhmiä vierailee vanhuksia ilahduttamassa, mikä on sinänsä positiivinen asia. Sosiaalisuuden ja kulttuurisuuden – Riekkinen-Tuovisen käsittein sosiokulttuurisuuden – pitäisi kuitenkin olla mukana kaikessa mitä vanhustyössä tehdään.
– Kulttuuria on jo se, että hoitaja puhuu pitkäaikaisosaston vuoteessa olevalle vanhukselle muustakin kuin hoidosta. Rutiinipuheen sijaan vanhuksen kanssa voi jutella vaikkapa ilmoista ja maailman menosta. Mistä nyt ihmiset yleensä keskenään juttelevat, Riekkinen-Tuovinen tuumii.
Kaikki työntekijät eivät näe hoitajanroolinsa ulkopuolelle. He eivät aina huomaa esimerkiksi sitä, että he saattavat olla ainoat ihmiset, joita pitkäaikaisosastolla oleva vanhus enää tapaa.
– Huolestuttavinta tuloksissa oli se, että asenteet ja erityisesti toimintatavat vaihtelevat niin paljon työntekijästä toiseen. Toiset tekevät vain fyysisiin toimintoihin liittyviä tehtäviä, toiset huomioivat vanhuksen kokonaisvaltaisemmin. Satunnaisuudesta päätellen sosiokulttuurisuus on jäänyt hoitajakoulutuksessa taka-alalle.
Riekkinen-Tuovinen haastatteli väitöstään varten yhdeksää kotihoidon, hoitokodin ja pitkäaikaisosaston työntekijää, jotka kaikki toimivat lähihoitajan tehtävissä. Yksi oli koulutukseltaan apuhoitaja, yksi kehitysvammaisten ohjaaja ja loput perus- ja lähihoitajia. Lisäksi hän analysoi vanhusten hoito- ja palvelusuunnitelmia ja havainnoi käytännön vanhustyötä eri asumismuodoissa.
Koivuvihdan tuoksu on väkevää estetiikkaa
Kaikille pitäisi olla selvää, että vanhus, kuten kuka muu tahansa, tykkää joistakin asioista, ja joistakin ei.
Hoitokodin tai pitkäaikaisosaston yhteistilassa pauhaava jumalanpalvelus ei ole välttämättä kaikkien asukkaiden mieleen. Viriketoiminnan nimellä kulkeva ohjattu askartelu ei tunnu kaikista hyvälle etenkään, jos se on lapsenomaista ja kaikille samaa.
Kaiken toiminnan pitäisi lähteä liikkeelle vanhuksista yksilöinä omine voimavaroineen, ei vanhuksia koskevista ennakkokäsityksistä tai yleistyksistä.
– Ei ole oikein teettää kaikilla samoja asioita samalla aikataululla. Jollei ihminen ole harrastanut jumppaa ennen 85-vuotispäiviään, häntä on vaikea saada kiinnostumaan tuolijumpasta sen jälkeenkään, Riekkinen-Tuovinen sanoo.
Muistisairaat saatetaan jättää vaille huomiota sen oletuksen varassa, ettei sosiaalisuus tai kulttuurisuus enää merkitse heille mitään. Tutkijan mukaan oletus on väärä: mukava hetki työntekijän kanssa voi jättää tunnemuiston myös dementoituneeseen mieleen.
– Työntekijöillä ei ole aina käytössään muistisairaan vanhuksen elämänhistoriaa valaisevia tietoja, vaikka pitäisi olla. Valokuvien äärellä muistelu voi onnistua muistisairaankin kanssa. Kaikki tämä on arkeen sisältyvää kulttuurisuutta.
Vielä 1990-luvulla vanhainkodit sijaitsivat usein taajamien reunoilla. Pihalla oli tilaa marjapensaille, ja kukkiakin löytyi asukkaiden kasteltavaksi. Luonto oli lähellä ja erilaisia käden taitoja pääsi harjoittamaan toimintakyvyn mukaan. Nykyään tilanne on usein toinen.
– Esteettinen, asioiden kauneutta ja elämyksellisyyttä painottava näkökulma on tämän päivän vanhustyössä liian harvinainen. Saunavastan tuoksu on väkevä elämys, samoin vastakeitetyn kahvin tuoksu. Nykyään saunomismahdollisuutta ei aina ole, ja ruuanlaitto tuoksuineen on usein ulkoistettu suurkeittiöille.
Kaikki ei ole rahasta kiinni
Riekkinen-Tuovinen kaipaa vanhustutkimukseen ja -työhön lisää pedagogista, ohjauksesta lähtevää otetta. Ihminen kehittyy koko ikänsä, ja kehitystä voidaan tukea pedagogisilla ratkaisuilla – myös vanhuksen kehitystä.
– Ohjaaja voisi olla hoitajaa parempi ammattinimike vanhustyötä tekevälle lähihoitajalle, akuuttihoitoa lukuun ottamatta. Hoito- ja palvelusuunnitelmien sijaan voitaisiin puhua asiakassuunnitelmasta, tutkija ehdottaa.
Kieli ja puhetapa vaikuttavat laajemminkin vanhustyön asenteisiin ja käytännön toimintaan. Kun joku leimataan dementikoksi, koko ihminen yksilöllisine persoonallisuksineen ja menneisyyksineen tulee määritellyksi lääketieteellisen diagnoosin kautta.
Esteettinen, asioiden kauneutta ja elämyksellisyyttä painottava näkökulma on tämän päivän vanhustyössä liian harvinainen.
– Kieli vaikuttaa myös vanhustyön imagoon. Jos puhutaan aina vain raihnaisista vanhuksista, joiden kanssa ei voi tehdä mitään järkevää tai työn raskaudesta ja kiireestä, halukkuus hakeutua alalle vähenee.
Pelkät nimenmuutokset eivät tietenkään riitä. Vanhustyön yksiköissä pitäisi pysähtyä pohtimaan organisaatiokulttuuria, työskentelytapoja ja asenteita. Esimiehen asenne ja riittävä resursointi ratkaisevat paljon, kun on kyse tarpeellisen ajan ja koulutuksen järjestämisestä.
Riekkinen-Tuovinen tunnistaa kyllä vanhustyön rankat reunaehdot, kuten henkilöstömäärien riittämättömyyden ja kiireen. Kaikessa ei kuitenkaan ole kyse kiireestä tai rahapulasta.
– Vuorovaikutukseen ikäihmisten kanssa on aina aikaa, sillä se onnistuu mainiosti työtä tehdessäkin. Vanhuksen kanssa voi ja kannattaa jutella riippumatta hänen kognition tasostaan juuri sillä hetkellä. Keskustelu tekee hyvää, vaikkei vanhus ymmärtäisi tai muistaisi kaikkea.
Parempaa näkyvissä
Vanhustyötä ja vanhusten hyvinvointia uhkaavat Riekkinen-Tuovisen mukaan ennen kaikkea työn normitus ja liiallinen rationalisointi. Tehokkuusvaatimukset sekä kellon ja rutiinien mukaan toimiminen syövät vanhustyön luovuutta.
Mitä pidämme tärkeänä? Onko tärkeämpää, että osastojen vaippakaapit ovat viimeistä piirtoa myöten järjestyksessä vai se, että vanhus saa viettää pienen mukavan hetken työntekijän kanssa?
– Toki nämä kaksi asiaa voidaan yhdistääkin. Vanhus voi olla mukana arkisissa toimissa, jos hän vain siihen kykenee. Ja yhdessä tehdessä voidaan jutella kaikesta maan ja taivaan välillä.
Vanhustyön sosiokulttuurisessa kehityksessä on Riekkinen-Tuovisen mukaan ollut vuosikymmenten mittaan nousuja ja laskuja. Tällä hetkellä ollaan aallon pohjalla, mutta nousun merkkejä on näkyvissä.
90-luvun vanhainkodit olivat luonnonläheisyytensä ja askartelunohjaajiensa ynnä muiden virikelähteiden ansiosta sosiokulttuurisessa mielessä nykyisiä hoitopaikkoja toimivampia. Sitten markkinatalouden tehokkuusvaatimukset alkoivat kaventaa mahdollisuutta kokonaisvaltaiseen vanhustyöhön.
Riekkinen-Tuovisen väitöstutkimuksen tulokset eivät ole pelkästään negatiivisia; niiden mukaan sosiokulttuurisuudesta näkyy jo lupaavia ituja.
– Pulmana on, miten idut saadaan leviämään kaikkeen vanhustyöhön. Viime aikoina on avattu myös eri teemoihin keskittyviä vanhusten hoito- ja asumisyksikköjä, teemoina esimerkiksi taide ja kulttuuri, tai luonto ja puutarha.
Papiljottien kiertosuunta kertoo vanhustyön arvoista
”Joskus aiemminhan me ollaan tehty kinkkukin hoitokodilla, mutta siinäkin on nykyään varmaan jokin paloturvallisuusasia, että me ei enää saada tehdä sitä. Että tämmöset kiellot tavallaan sitten syö sitä kodinomaisuutta.”
Sointu Riekkinen-Tuovisen haastatteleman työntekijän lausunto vie tehokkuusajattelun ytimeen: kinkku on tuote, tuoksu sivutuote.
Tutut tuoksut ja niiden liittyminen joulutunnelmaan ovat panoksia ja tuotoksia ynnäilevälle kamreerijärjelle aivan liian monimutkaisia asioita. Aivan kuin panisi Googlen kielikoneen kääntämään englanniksi lauseen ”haetaan lakkaa satamasta kun lakkaa satamasta”. Kokeilkaapa.
Riekkinen-Tuovisen lainaama tukija Riitta Koivula kertoo omaisesta, jonka närkästys oli suuri. Syy: vanhuksen papiljotit on kierretty suihkun jälkeen väärään suuntaan.
Koivula löytää papiljottien kiertosuunnasta välittömän yhteyden vanhustyön suuria linjoja säätelevään arvomaailmaan: ”Papiljotti on suihkun jälkeen kierretty väärään suuntaan, koska toiminnan kulttuurista aspektia ei nähdä niin merkittävänä, eikä sitä arjen kiireisten toimien keskellä priorisoida. Kulttuurisesta ihmiskäsityksestä esimerkiksi erilaisine elämäntyyleineen ei olla henkilökunnan keskuudessa riittävän tietoisia, eikä siitä ymmärryksestä työyhteisössä erityisesti palkita.”
Sointu Riekkinen-Tuovinen: Sosiokulttuurista vanhustyötä paikantamassa. Tutkimus erilaisissa vanhusten asuinympäristöissä. Itä-Suomen yliopisto 2018.
