Hoitajalla on oltava tietoa yleisesti vammaisuudesta sekä erityisesti sen asiakasryhmän erityistarpeista, joiden parissa työskentelee. Vammaisuuden kirjo on laaja, ja ensisijaisen vamman lisäksi ihmisellä voi olla erilaisia liitännäisoireita. SuPerin opiskelija-asiamies Jonna Salomaa ottaa esimerkiksi kommunikointivaikeudet.
– Jos ihmisellä on vammaisuutensa takia vaikeuksia tulla ymmärretyksi ja kuulluksi, hänen käytöksensä muuttuu helposti haastavaksi, pitkään kehitysvamma-alalla työskennellyt Salomaa sanoo.
Vammaisia ihmisiä työssään kohtaavilla hoitajilla tulisikin olla mahdollisuus päivittää ja täydentää osaamistaan esimerkiksi puhetta korvaavien kommunikointimenetelmien käytössä.
Kun vammaisten ihmisten elinaika on viime vuosikymmenten aikana noussut, palveluiden piiriin on tullut yhä enemmän ikääntyneitä vammaisia ihmisiä.
Vammaisen ihmisen ikääntyminen tarkoittaa usein palvelutarpeen lisääntymistä ja muuttumista ohjauksellisesta työstä hoidolliseen. Se asettaa omat haasteensa myös lääkehoidolle, joka niin ikään on usein lähihoitajan vastuulla.
Huoli mitoituksesta koskee myös vammaistyötä
SuPerin keväällä tekemässä selvityksessä vammaispalveluissa työskentelevistä hoitajista suurin osa kertoi, että heidän työpaikallaan on työntekijöitä, joilla ei ole sosiaali- ja terveysalan ammatillista koulutusta.
Eniten kouluttamattomia työntekijöitä toimii keikkatyöntekijöinä. Kyselyn mukaan kouluttamattomia keikkalaisia käytetään yli 40 prosentissa työpaikoista. Osassa työpaikoista keikkatyöntekijöiden tarve on jatkuva.
Alalle kouluttamattoman henkilökunnan käyttö kuormittaa lähihoitajia, kun vaativimmat tehtävät kasautuvat koulutetun henkilökunnan harteille. Lisäksi osaamattomien työntekijöiden perehdyttämiseen kuluu aikaa.
– Vastuu työvuoron sujumisesta on vakituisilla työntekijöillä, vaikka keikkalainen olisi kuinka hyvä ja kokenut, Jonna Salomaa muistuttaa.
Kaiken kukkuraksi liian pieni työntekijämitoitus herättää huolta palvelun laadusta ja työntekijöiden jaksamisesta myös vammaistyössä.
