Lähihoitaja Elina Vaittinen-Kulmala toipui alkoholismista ja auttaa nyt muita raitistumaan

Elina Vaittinen-Kulmala oppi valehtelemaan alkoholinkäytöstään taitavasti sekä itselleen että muille. Lopulta hän katsoi totuutta silmiin ja tukee nyt työkseen toisia raitistumisen polulla.

Päihdeterapeuttina työskentelevälle Elina Vaittinen-Kulmalalle omat kokemukset ovat keskeinen työkalu. Kuva: Laura Vesa

Teksti Mari Vehmanen

Lukemattomina aamuina Elina Vaittinen-Kulmala meikkasi piiloon krapulan jäljet, nappasi kurkkupastillin hengitystä raikastamaan ja lähti töihin vanhuksia tai lapsia hoitamaan.

− Esitin huolehtivaa ja vastuullista ammattilaista. Mutta totuus on, että vaaransin ihmishenkiä, hän toteaa nyt 37-vuotiaana, kuutisen vuotta raitistumisensa jälkeen.

Teini-iän kokeiluista alkanut alkoholinkäyttö oli muuttunut päivittäiseksi jo lukiota käydessä. Myös lähihoitajaopintojensa aikana Elina Vaittinen-Kulmala kertoo juoneensa rajusti.

Opinnot sujuivat silti hyvin, ja ensimmäinen vakituinen työpaikkakin löytyi vanhuspuolelta heti valmistumisen jälkeen. Jokainen työpäivä oli kuitenkin yhtä selviytymistaistelua.

− Useimmiten olin juonut myöhään yöhön. Aamuvuorossa sitten kädet tärisivät, ja hajut saivat oksennuksen nousemaan kurkkuun. Pelkäsin koko ajan tekeväni jonkin kohtalokkaan virheen: antavani väärät lääkkeet tai annostelevani liikaa insuliinia, Elina Vaittinen-Kulmala kuvailee.

Mokaamisen ja paljastumisen pelko sai hänet vaihtamaan töihin päivähoitoon.

Mainos

− Ajattelin nurinkurisesti, että lasten kanssa vaaditaan vähemmän tarkkuutta. Näin jälkikäteen voin vain olla kiitollinen, ettei mitään vakavaa koskaan sattunut. Alun perin minulla oli ollut hyvin korkea työmoraali ja terve arvomaailma, mutta riippuvuus rapautti ne.

Myöhemmin työkaverit ja esimies kertoivat, etteivät olleet epäilleet mitään. Elina Vaittinen-Kulmala toteaakin päihderiippuvaisen oppivan usein mestarilliseksi valehtelijaksi.

− Minun taktiikkani oli olla työyhteisössä se reipas karjalaistyttö, puhelias ja ulospäin suuntautunut. Sillä tavoin pystyin johtamaan keskustelun pois vaarallisista aiheista. Tyypilliseen alkoholistin tapaan hoin itselleni, ettei mitään ongelmaa ole, koska pystyn käymään töissä.

 

Loputtomasti tekosyitä

Elina Vaittinen-Kulmalan kaksi vuotta kestänyt loppusyöksy alkoi hänen kolmannen lapsensa syntymästä. Kaikki raskautensa hän onnistui olemaan erossa alkoholista.

− Vielä ensimmäinen ja toinen odotus olivat seesteistä suvantoaikaa, ja oli helppo olla juomatta. Olin onnellinen ja toiveikas. Mutta sitten nuorimmaista odottaessa sairaus oli edennyt niin pitkälle, että olin enää yksinomaan ahdistunut.

Ensimmäinen olut sihahtikin auki heti seuraavana päivänä kuopuksen syntymästä. Alkoi viimeinen alamäki, joka oli jyrkkä ja ruma. Tekosyitä itsesääliin ja juomiseen löytyi loputtomasti: raskas lapsiperhearki, uusi asuinpaikkakunta, masennusdiagnoosi, yksinäisyys ja niin edelleen.

Elina Vaittinen-Kulmala kertoo kiertelemättä järkyttävistä tilanteista. Puoliso oli reissutyön vuoksi paljon poissa, joten äiti saattoi juoda kenenkään estelemättä kotona kolmen pienen pojan seurassa.

− Joistakin illoista en edelleenkään tiedä, miten lapset olivat päässeet nukkumaan minun sammuttuani. Eräs pohjakosketus oli nähdä pelko oman lapsen silmissä, kun olin läimäyttänyt häntä vimmoissani. Lapset eivät koskaan mielestäni leikkineen tarpeeksi hiljaa, totelleet riittävästi tai siivonneet jälkiään.

Äidin käytöstä leimasivat aggressiivisuus ja äkkipikaisuus, joten puoliso ja pojat oppivat varomaan jokaista liikettään. Ulospäin he eivät hiiskuneet perheen salaisuudesta.

Lopulta läheiset ilmoittivat, että vaihtoehdot ovat
joko hakeutuminen hoitoon tai yksin jääminen.

Matkan varrelle mahtuivat muun muassa itsemurhayritys ja käsirysyä seurannut putkareissu. Lopulta läheiset ilmoittivat, että vaihtoehdot ovat joko hakeutuminen hoitoon tai yksin jääminen.

− He eivät jaksaneet enää näytellä ja valehdella. Itse olin halunnut olla hyvä äiti, mutta minusta olikin tullut pahin asia lasteni elämässä.

 

Sisäinen motivaatio syttyi

Toipuminen alkoi kuukauden jaksosta Minnesota-mallisessa hoidossa.

− Oli lopulta valtava helpotus myöntää, etten ehkä handlaakaan juomistani. Itsepetokseni oli viimein lopussa. Samalla läheisten vaatimus muuttui sisäiseksi motivaatioksi raitistua.

Elina Vaittinen-Kulmalan mukaan oli myös rajua ymmärtää, miten lähellä rappioalkoholismia hän oli käynyt. Se on tila, josta paluu normaalielämään on lähes mahdotonta.

Minnesota-mallisen hoidon intensiivinen alkujakso ei ole mitään rentoa lepäilyä. Omaa elämää käydään aamusta iltaan läpi terapioissa ja ryhmäkeskusteluissa. Kaikilla henkilökuntaan kuuluvilla on oma riippuvuustausta. Olennaista on myös eri vaiheissa omaa hoitoaan olevien potilaiden keskinäinen vuorovaikutus.

− Oli sanoin kuvaamaton tunne kaikkien niiden itseinhon vuosien jälkeen tuntea olevansa ihminen toisten joukossa. Ymmärsin, että minulla on perinnöllinen alttius alkoholismiin. Päihteitä käytettyni se puhkesi sairaudeksi, eikä kyse ollutkaan omasta selkärangattomuudestani.

Elina Vaittinen-Kulmala korostaa, ettei tämän oivaltaminen missään nimessä tarkoita vastuusta vapautumista. Päinvastoin, Minnesota-mallisessa hoidossa ihminen joutuu katsomaan silmästä silmään jokaista tekoaan ja niiden seurauksia.

Eräs tärkeä hetki oli hoitomalliin kuuluva läheisten viikonloppu. Sen aikana potilaalla on velvollisuus kuunnella puolustautumatta kaikki, mitä perheenjäsenillä on sanottavana.

− Se viikonvaihde oli elämäni rankin mutta myös yksi parhaimmista. Puoliso esimerkiksi kertoi, miltä oli tuntunut olla soittamatta poliiseja kännissä autonrattiin hypänneen vaimon perään. Se oli sotinut hänen jokaista periaatettaan vastaan, Elina Vaittinen-Kulmala kertoo.

Jatkohoito ja raittiin elämäntavan opettelu jatkuivat kotona seuraavat 11 kuukautta. Olennainen osa tätä vaihetta ovat keskustelut vertaisten kanssa.

− Eteen tuli monta epävarmuuden ja toivottomuuden hetkeä. Koin ensimmäistä kertaa vuosiin, miltä tuntuu selvin päin ottaa vastaa lasten kiukuttelut, imuroida – tai vaikka olla intiimisti oman puolison kanssa.

On tärkeää ottaa puheeksi epäily työtoverin päihderiippuvuudesta. Hänelle voi kertoa, että apua on saatavilla, Elina Vaittinen-Kulmala sanoo. Kuva: Laura Vesa

 

Raittius on ykkösjuttu

Ensimmäiset pari päihteetöntä vuotta Elina Vaittinen-Kulmala keskittyi toipumiseen ja perhe-elämän rakentamiseen uudelleen. Puolison voimakkain reaktio kaikkeen tapahtuneeseen tuli vasta viiveellä. Hän on käsitellyt asioita omassa terapiassaan ja myös parityöskentelyssä.

Itse tehty lastensuojeluilmoitus mahdollisti esimerkiksi kunnan perhetyön palvelut. Elina Vaittinen-Kulmalan mukaan tukea on pitänyt erikseen opetella ottamaan vastaan. Hän huomasi, ettei ole häpeä pyytää apua.

− Lapset oppivat jopa yllättävän nopeasti luottamaan raittiuteeni. He ovat nähneet, miten sitoutunut olen päihteettömyyteen. Ennen en antanut minkään tulla itseni ja pullon väliin. Nyt taas raittius on arvojärjestyksessäni ehdoton ykkönen, sillä ilman sitä menetän kaiken muunkin.

Työelämään palattuaan Elina Vaittinen-Kulmala on kouluttautunut päihdeterapeutiksi ja toimii nyt Minnesota-mallista hoitoa tarjoavassa päihdehoitokeskus Kantamossa. Omat kokemukset ovat keskeinen työkalu.

Potilaissa on ihmisiä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta − myös hoitotyön ammattilaisia. Elina Vaittinen-Kulmalan mukaan alalla esiintyy runsaasti lääkeriippuvuutta ja sekakäyttöä.

Hän kannustaa ottamaan ehdottomasti puheeksi, jos jonkun päihteidenkäyttö mietityttää työyhteisössä.

− Perjantain ja maanantain jatkuvat sairauspoissaolot ovat perinteinen mutta valitettavasti usein paljastava merkki. Tärkeintä on pukea huoli rohkeasti sanoiksi. Vaikka ihminen ei vielä olisi valmis hoitoon, ainakin jokin hänessä liikahtaa.

Päihteiden kanssa mahdollisesti kamppailevalle työtoverille voi Elina Vaittinen-Kulmalan mukaan lausua sen tärkeän ja lohdullisen viestin, että apua on saatavilla.

− Riippuvuus aiheuttaa valtavan vierauden ja erilaisuuden tunteen. Vaikka kyse on etenevästä ja hoitamattomana kuolemaan johtavasta sairaudesta, toipuminen on mahdollista. Yksin ei tarvitse jäädä.

Sinua voisi kiinnostaa myös

Kalliit työvaatehankinnat kismittävät lähihoitajia

Lähihoitajan työ on raskasta ja kuluttavaa mutta se myös motivoi yrittämään parhaansa

Lähihoitaja on vammaistyössä paljon vartija