Milloin aloit oireilla psyykkisesti?
Oireilu alkoi jo yläasteikäisenä. Sosiaalityöntekijäksi valmistumisen jälkeen uuvuin ja oireeni pahenivat. Siitä alkoi seitsemän vuotta kestänyt sairaalakierteeni. Vuosien kuluessa minua alettiin pitää hankalana ja toivottomana potilaana. Olen kuullut jälkikäteen, ettei kukaan hoitajista suostunut olemaan omahoitajani, vaan tähän tehtävään päädyttiin esihenkilön määräyksellä.
Saitko oikeanlaista hoitoa?
Toisinaan sain, toisinaan en. Suurin ongelma oli se, ettei tällöin tiedetty vielä, että olen autismin kirjolla. Se vaikutti minun tapaani olla ja käyttäytyä. Koin olevani neliönmallinen palikka, jota yritettiin laittaa pyöreään reikään. Tuli tunne, etten osaa olla edes oikealla tavalla ”hullu”.
Toinen pulma hoidossa oli se, että joillakin osastoilla kaikille yritettiin tarjota samaa hoitopakettia. Meitä opetettiin elämään tietyllä tavalla. Piti myös harjoitella arjen taitoja, jotka itselleni eivät olleet vaikeita.
Välillä minua painostettiin aloittamaan lääkehoito, jota en olisi halunnut. Silti koen, että lääkehoitoni oli tärkeä osa hoitoani. Lääkkeet taittoivat pahoinvoinnin terän ja auttoivat minua toimimaan edes jollain tavalla.
Millaisia hoitajia olet kohdannut?
Monilla oli aito halu auttaa. Jotkut tarjosivat apua ongelmiin, joita minulla ei ollut. Kun en ottanut apua vastaan, se turhautti molempia. Hoitajan pitäisi selvittää, mihin asiakas on motivoitunut. Esimerkiksi en ollut motivoitunut kuntouttavaan työhön, jossa pussitettiin papiljotteja, mutta olin motivoitunut akateemisen tutkimuksen tekemiseen.
Jotkut hoitajat kuuntelivat minua aidosti. Käännös kohti parempaa tapahtui, kun omahoitajani kysyi minulta: ”Haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?” Hän sanoi, että voi kulkea rinnallani ja auttaa minua löytämään voimavarani. Tajusin, että tämä ihminen uskoo, että voin muuttaa elämääni. Se antoi minulle toivoa. Hän antoi minulle erilaisia tehtäviä. Tein esimerkiksi kansion, jonka nimesin Superpäivin käyttöohjeeksi. Kun minua alkoi ahdistaa, katsoin laatimistani ohjeista, mitä silloin pitää tehdä.
Miten yliopistolla suhtauduttiin haaveeseesi jatko-opiskella?
Kun menin kertomaan professorille haaveestani tehdä lisensiaatintyö, hän kehotti minua kirjoittamaan päiväkirjaa ja runoja. Minua yritettiin suojata epäonnistumiselta, mutta samalla minulta estettiin myös onnistuminen. Olin sitkeä ja menin yhä uudelleen. Lopulta sain luvan aloittaa tutkimustyön. Aluksi sain paljon kriittistä palautetta, mutta sitten professorikin huomasi, että taidan onnistua. Minua alettiin tukea tutkimustyössäni. Kun väittelin tohtoriksi, professori tunnusti, että tutkimustyöni alussa yliopiston työntekijät olivat keskustelleet, kuinka minut saataisiin luopumaan haaveestani.
Kuinka kuntoutumisesi eteni?
Opiskelu auttoi minua kuntoutumaan, enkä enää tarvinnut sairaalahoitoa. Kävin usean vuoden ajan psykiatrian poliklinikalla ja psykoterapiassa. Lääkitykseni purettiin pikkuhiljaa. Aloin vetää ensin vertaistukiryhmiä ja lopulta palasin työkyvyttömyyseläkkeeltä palkkatyöhön. Nykyisin voin hyvin ja elän aktiivista, mielekästä elämää.
Pitäisikö mielenterveyskuntoutujien tavoitella työkykyä?
Tärkeintä on se, että saa tehdä itselleen merkittäviä asioita, oli se sitten palkkatyö tai jotain muuta tekemistä. Kuntoutumista tukee se, että on jokin ryhmä, johon kuuluu. Ihmisen arvo ei kuitenkaan riipu siitä, mitä osaa, mihin kykenee ja paljonko ansaitsee. Olin yhtä arvokas ihminen sairaalan lepositeissä kuin nyt töissä käydessäni.
Onko kaikilla toivoa saada hyvä elämä?
Tarinani osoittaa, että toivoa on aina. Joku on sanonut minulle, että jos olen näistä lähtökohdista voinut toteuttaa unelmani, hänkin pystyy toteuttamaan omansa. Mielenterveysoireista kärsivällä on mahdollisuus hyvään elämään, kun hän saa apua oikea-aikaisesti. Myös vertaistuessa on voimaa.
Miltä mielenterveyspalvelut näyttävät nykyisin tutkijan näkökulmasta?
Asuinpaikka vaikuttaa siihen, saako hoitoa riittävän aikaisin vai joutuuko pitkään jonoon. Sairaalajaksot ovat lyhyitä ja monet joutuvat kotiin liian huonokuntoisina. Kun avun piiriin pääsee, palvelujen laatuun ollaan tyytyväisiä.
Millaisia ohjeita antaisit hoitajille mielenterveyskuntoutujien kohtaamiseen?
Arvosta jokaista sellaisena kuin hän on. Omia mielipiteitä ei kannata tuputtaa. Pitää kysyä, mitä ihminen itse ajattelee. Unelmat kannattaa ottaa vakavasti, vaikka ne tuntuisivat epärealistisilta. Tärkeintä ei ole se, toteutuuko unelma, vaan se, että ihminen tulee kuulluksi. Hoitaja saa tehdä myös virheitä, mutta pitää osata pyytää niitä anteeksi.
Päivi Rissanen
- Mielenterveyden keskusliiton erityisasiantuntija ja tutkija (Mielenterveysbarometri)
- valtiotieteiden tohtori, terveystieteiden tohtoriopiskelija
- teki ensimmäisen väitöskirjan sairaudestaan ja siitä kuntoutumisesta
- tutkii toisessa väitöskirjassaan, miksi ihmiset päätyvät työkyvyttömyyseläkkeelle ja miten sieltä voi palata takaisin työelämään.
Lue myös:
”Täällä saa olla just sellainen kuin on” – Päivätoiminta tuo arkeen merkitystä
Kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoidaan usein viiveellä
Psykologian tohtori Tomi Bergström: ”Mielenterveysongelmat ovat yhteisöllisiä”
