Työelämän suuri digimurros osui 1990-luvulle, eikä Suomessa ollut enää uuden vuosituhannen alussa jäljellä montaakaan alaa, jolla työntekijä olisi säästynyt kokonaan tietokoneen näppäimistön naputtelulta.
Osalle iäkkäämmistä työntekijöistä – iäkäs tarkoittaa tässä viisikymppistä ja allekin – uuden teknologian omaksuminen oli ylivoimaisen vaikeaa. Moni antoi periksi ja loikkasi eläkeputkeen, osa pitkien sairausjaksojen jälkeen. Noista ajoista on kulunut yli kaksi vuosikymmentä. Onko olemassa jokin erityinen syy tutkia teknologiasta työntekijöille aiheutuvaa stressiä juuri nyt? Kyllä on, vastaa kasvatustieteen professori Raija Hämäläinen Jyväskylän yliopistosta.
– Teknologian asema työelämässä on muuttunut. Vielä parikymmentä vuotta sitten teknologiaa käytettiin yleensä muun tekemisen apuvälineenä. Nykyään teknologiasta on tullut yhä enemmän osaamisen kohde sinänsä, Hämäläinen selittää.
Enää ei riitä se, että osaa lähettää paperikirjeen sijaan sähköpostiviestin liitteineen. Lisäksi pitää tietää, mitä voi lähettää avoimena ja mitä salattuna, ja mitä ei kannata lähettää sähköpostina ollenkaan.
Kyberturvallisuus on Hämäläisen mukaan nykyään iso stressitekijä. Viimeistään psykoterapiakeskus Vastaamon viime vuonna paljastunut tietosuojakatastrofi teki kaikille selväksi, mitä huolimattomuudesta voi pahimmillaan seurata.
Kaiken kaikkiaan vastuuta tietotekniikasta on Hämäläisen mukaan siirretty yhä enemmän työntekijän kannettavaksi – ja se stressaa.
– Ennen tietotekniikkapulmiin joutuneella työntekijällä oli yleensä tekninen tuki lähellä. Nykyään auttaja voi olla Intiassa. Vastaus kovan kiireen keskellä esitettyyn kysymykseen on usein ”jätä viesti, vastaamme pian”.
Teknostressi lientyy jos työn muut osat toimivat
Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen Well@DigiWork -hankkeessa selvitettiin yli tuhannen suomalaisen työntekijän työssään kokemaa teknostressiä. Juuri ennen koronapandemian puhkeamista toteutettuun internet-kyselyyn vastasi yli tuhat yksityisen ja julkisen sektorin työntekijää ympäri Suomea. Vastaajista noin puolet teki työtä terveydenhuollosta. Loput työskentelivät muun muassa tukku- ja vähittäiskaupassa sekä teollisuuden aloilla.
Kyselyyn osallistuneista lähes kolmannes kertoi kokevansa työperäistä teknostressiä. Teknostressi näyttää siis olevan merkittävä ongelma suomalaisilla työpaikoilla toimialasta riippumatta.
– Sairaanhoitopiireissä teknostressiä koettiin melko vähän esimerkiksi suuriin yrityksiin verrattuna, Hämäläinen sanoo.
Tulos on sikäli yllättävä, että terveydenhuollossa käytössä olevien tietojärjestelmien kirjo on pahamaineisen laaja ja sekava. Vanhentuneet järjestelmät ja niiden väliset yhteensopivuusongelmat ovat haitanneet sairaalatyötä jo useamman vuosikymmenen ajan.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä huhtikuussa käyttöön otettu potilastietojärjestelmä Apotti ei valitettavasti näyttäisi olevan poikkeus säännöstä.
Husin erikoislääkäri haukkui Hesarin jutussa Apotin heti alkuun niin monimutkaiseksi ja kömpelöksi, että henkilökunta joutuu potilaiden sijaan keskittymään ohjelmistoon, ja potilasturvallisuus vaarantuu.
Kaikesta huolimatta teknostressiä siis koettiin terveydenhuollossa vähemmän kuin muilla aloilla. Mistä stressin vähyys voisi johtua?
– Jos työssä tarpeeksi moni muu asia on kohdallaan, niin myös stressiä aiheuttavia asioita siedetään paremmin. Terveydenhuollossa näin ilmeisesti on, Hämäläinen tuumii.
Teknostressiä aiheuttavat sekä työpaikan sisäiset tekijät että muutokset asiakkaiden käyttäytymisessä. Terveydenhuollossa asiakkaiden käyttäytyminen on muuttunut esimerkiksi niin, että terveyskeskukseen tullaan omien eväiden kanssa, eli internetistä saadulla tiedolla varustautuneina.
– Osa netin keskusteluryhmistä tuottaa asiallista tietoa sairauksista, osa taas ei. Moni itse itsensä netissä diagnosoinut on jo vastaanotolle tullessaan varma vaivastaan ja sen vaatimasta hoidosta. Toisaalta asiakkailta myös edellytetään internetin hallintaa esimerkiksi ilmoittautumisessa ja Omakanta-palvelussa käytössä.
Kokenut tietää ennalta, mikä ei tule toimimaan
Tutkimuksen mukaan pitkään työelämässä olleet kokevat teknostressiä nuorempia kollegoitaan useammin. Hämäläisen mukaan teknostressi poikkeaa tässä suhteessa muista työhön liittyvistä stressityypeistä.
– Yleensä käy niin, että työkokemuksen karttuessa ammatillinen osaaminen kehittyy ja stressi vähenee. Teknostressin kohdalla suunta on päinvastainen: stressi lisääntyy työkokemuksen myötä. Tähän ei kiinnitetä työpaikoilla tarpeeksi huomiota.
Yksi selitys nurinkuriselle kehitykselle voi Hämäläisen mukaan olla se, että kokeneet työntekijät tietävät kokemattomia paremmin, kuinka hyvin tai huonosti jokin teknologinen ratkaisu tulee työpaikalla toimimaan.
– Kokeneilla tuntemus työpaikan kokonaisuuden toiminnasta on vahvempi, ja siksi myös vastuu ja stressi painavat enemmän. Uusia laitteita ja järjestelmiä taloon hankittaessa juuri kokeneilla työntekijöillä on parhaat edellytykset arvioida niiden toimivuutta.
Hankintapäätöksiä tehdessä raha painaa kuitenkin usein enemmän kuin kokeneen työntekijän asiantuntemus.
– Stressi tulee siitä, että kokenut työntekijä tietää, että paremminkin olisi voitu valita – mutta eipä valittu.
Tulokset kertovat miesten kokevan teknostressiä herkemmin kuin naisten. Hämäläisen mukaan tilanne voi johtua siitä, että miehille annetaan teknologia-asioissa enemmän vastuuta kuin naisille.
– Perinteiset työroolit eivät ole kokonaan kadonnet. Kun tulee teknisiä ongelmia, apuun pyydetään usein mies.
Hämäläinen korostaa informaalin eli epävirallisen oppimisen merkitystä teknostressin torjunnassa: teknostressi ei parane sillä, että pidetään vapaa-ajalla näpit irti kaikesta teknologiasta.
– Ne, jotka käyttävät vapaa-ajalla teknologiaa älyllisesti ja luovasti, ovat teknologisilta taidoiltaan muita parempia. He osaavat myös arvioida muita paremmin erilaisten teknologioiden vaikutuksia työhönsä. Vapaa-ajalla oppiminen on erittäin hyvä lääke teknostressiä vastaan, Hämäläinen vakuuttaa.
Työn ja vapaa-ajan ero pitäisi hänen mielestään ajatella uusiksi laajemminkin.
– Kun työelämä muuttuu, koko elämä muuttuu. Työn ja vapaa-ajan välille pitää etsiä uusi tasapaino, mustavalkoinen jako kahteen ei enää toimi.
Moni ajattelee esimerkiksi, ettei vapaa-ajalla pitäisi puhua työasioista. Hämäläisen mukaan osa työntekijöistä kokee kuitenkin, että työasioista puhuminen työajan ulkopuolella vähentää stressiä. Somea taas pidetään vapaa-ajan viihdykkeenä, mutta sen käyttöä ei pitäisi kieltä kokonaan työaikanakaan.
Well@DigiWork: Digitaaliset työympäristöt -hanke löytyy Jyväskylän yliopiston sivuilta
https://www.jyu.fi/edupsy/fi/tutkimus/hankkeet-projects/well-at-digiwork
Tää on niin tätä!
”Sairaaloiden Apotti-tietojärjestelmä on satoja miljoonia maksanut susi, jota ei olisi pitänyt päästää edes testikäyttöön”.
”Apotti nousee kuitenkin jättiläisenä lääkärin ja potilaan väliin. Aika kuluu Apotille, ei potilaalle. Apotti on paavi.”
Lainaukset ovat Helsingin Sanomista parin vuoden takaa, ja kesäkuun Lääkärilehdestä. Kirjoittajat ovat Apotti-järjestelmää käyttäneitä erikoislääkäreitä. Apotti on pääkaupunkiseudun kuntien sosiaali- ja terveydenhuollot yhdistävä asiakas- ja potilastietojärjestelmä, jonka Helsinki ottaa käyttöön vaiheittain vuoden 2021 aikana. Järjestelmän piiriinsä on tämän jälkeen 1,6 miljoonaa kansalaista. Ehkä Apotti todella on vielä raakile, ja varmaa on, että uuden tietojärjestelmän asettumien rutiiniksi muiden rutiinien joukkoon vie aikaa.
Tutkijoiden Pasi Raatikainen ja Matias Nurminen mukaan Apotin järjestelmällisen ja pitkään jatkuneen lyttäämisen takaa löytyy kuitenkin muutakin kuin Apotti todellisine ominaisuuksineen. Tutkijat puhuvat kerrontaa ohjaavasta mallitarinasta, joka tietojärjestelmähankkeiden kohdalla sattuu olemaan auttamattoman negatiivinen. Tietojärjestelmästä saa kertoa vasta sitten, kun se ei toimi, tutkijat kirjoittavat Tampereen yliopiston Alusta-verkkolehdessä. Turhankin suosittu sanonta ”tää on niin tätä” kertoo tiivistetysti, mistä negatiivisessa mallitarinassa on kysymys.
Tyypillinen tarina tietojärjestelmästä kertoo, kuinka uusi järjestelmä tuo käyttäjän siihen asti hyvin sujuneeseen työntekoon kaaoksen, jota järjestelmän hyödyt eivät korvaa. Näissä kertomuksissa on voimaa, mutta ne eivät kerro objektiivista totuutta järjestelmästä vaan kokemuksen, joka on totta vain kokijalleen. Peruskysymys tietojärjestelmistä kertomisen takana on tutkijoiden mukaan tämä: miten kertoa jostain, jota ei edes huomaa ennen kuin se ei toimi?
Raatikaisen ja Nurmisen mukaan tietojärjestelmiin suhtaudutaan niiden monimutkaisuutta typistävästi kuin työkaluihin. Vasaran varren katkeamisesta voi kertoa – mutta kuulostaisi omituiselta kertoa kavereille, kuinka vasara jälleen kerran toimi täydellisesti.
